torstai 1. tammikuuta 2026
Uuden aikakauden alku
lauantai 31. toukokuuta 2025
Yksi vuoden kierto lisää
sunnuntai 17. syyskuuta 2023
Kirjahyllystä pois - ja takaisin
Meillä on sairasteltu. Kukin vuorollamme. Ensin lapset vuorotellen, lopulta myös minä. Ei mitään flunssaa kummempaa, mutta sitkeää. Satunnaista yskähtelyä on vieläkin kaikilla.
Sairastaminen on niitä asioita, joista on vaikea löytää hyviä puolia - olettaen, että välttämättä haluaa pyrkiä näkemään hyviä puolia kaikessa. Olo on kurja, työt kasaantuu (sekä töissä että kotona), eikä tiettyjä velvollisuuksia voi vältellä sairaanakaan, vaikka mieluiten vetäytyisi sängyn pohjalle toipumaan rauhassa.
Ainoa hyvä puoli sairastamisessa on se, että se antaa hyvän syyn minimoida tekemisensä. Silloin tehdään vain se, mikä täytyy tehdä, ja kaikki muu jää hamaan tulevaisuuteen. Tämä on tilaisuus oikeasti katsoa, mikä on arjessa tärkeää. Mitkä asiat voivat odottaa? Mistä voi luopua kokonaan? Tosin ongelmaksi sitten nousee se, ettei sairaana ja väsyneenä juurikaan jaksa ajatella. Ainakaan kovin syvällisesti.
Minä levätessäni katselin kirjahyllyäni. Kaikkia kirjoja, joita en ole vielä lukenut. Olin liian väsynyt lukeakseni, mutta mietin, kuinka monta näistä kirjoista oikeasti koskaan lukisin. Osa kirjoistani on odottanut luetuksi tulemista jo yli kymmenen vuotta. Joten päätin, että hetki kun jaksan, luen yhden noista kirjoista.
Mutta luinko minä? En lukenut. Mikään niistä kirjoista ei herättänyt mielenkiintoa sillä hetkellä, enkä halunnut väkisin pakottaa itseäni lukemaan. Alan pikkuhiljaa ajatella, etten koskaan ole oikeassa mielentilassa noille kirjoille. Joten pitäisikö niistä luopua? Antaa ne eteenpäin ihmisille, jotka niitä haluaisivat lukea? Luultavasti pitäisi.
Mutta entä jos minä haluankin joskus lukea ne? Minä olen ostanut nuo kirjat, koska olen aikonut ne lukea. Niissä on jotain, mikä herättää uteliaisuuteni. Siksi ne ovat vuodesta toiseen odottaneet ja keränneet pölyä. Olen tarttunut niihin monta kertaa. Lukenut takakannen ja laittanut ne takaisin hyllyyn odottamaan toista lukukertaa. Miten voi ihminen samaan aikaan haluta lukea kirjan ja olla lukematta sitä?
Tästähän tulee ongelma siinä vaiheessa, kun kirjoja haluaisi hankkia lisää. Nuo lukemattomat kirjat vievät rajallista hyllytilaa. Eikä ongelma tosiaan ratkea sillä, että hankkii lisää kirjahyllyjä. Jonain päivänä nekin olisivat täynnä kirjoja. Sitä paitsi haluaisin omistaa kirjahyllyni kirjoille, jotka ovat minulle merkityksellisiä ja arvokkaita.
Joten päätin, että hankin uusia kirjoja vain silloin, kun hyllyssä on tilaa. Se auttoi vähän, koska yhtäkkiä muistin miten kiva paikka kirjasto on. Sinnehän saa sujuvasti vietyä kirjat takaisin, kun ne on lukenut. Mutta ongelma ei ole poissa. Vaikka minun ei tarvitse samalla tavalla pelata tetristä kirjahyllyssäni, ei hyllytila ole lisääntynyt. Pitäisi saada pois ne kirjat, joista en niin välitä. Mutta en tiedä mitkä ne kirjat ovat, koska en saa luetuksi niitä! Turhauttavaa.
Ongelma ratkeaisi sillä, että yksinkertaisesti lukisin lukemattomat kirjat. Miten itsensä saa sopivalle tuulelle tiettyä genreä varten? Miten saa itsensä riittävän keskittyneeseen tilaan arjen hässäkän keskellä?
Minulla on yksi ajatus. Aion kokeilla sitä, että pakkaan yhden kirjan mukaani ja lähden lukemaan sitä johonkin kahvilaan ilman lapsia. Varaisin siis pari tuntia omaa aikaa sopivana hiljaisena hetkenä. Tällä tavalla saisi ainakin ne kaikkein lyhyimmät kirjat luettua. Ja samalla saisin vähän palautua kaikesta kiireestä ja stressistä. Teorissa kuulostaa hyvältä ratkaisulta. Aika näyttää, kuinka hyvä ratkaisu on käytännössä.
torstai 24. elokuuta 2023
Haasteiden puute
torstai 17. elokuuta 2023
Viimeinen tapaaminen
tiistai 15. elokuuta 2023
Hei hei, lääkitys
torstai 10. elokuuta 2023
Erään myönteisen järkytyksen kohtaaminen
maanantai 31. heinäkuuta 2023
Kyttyrän kasvattanut
torstai 27. heinäkuuta 2023
Tarpeeksi lääkitty
maanantai 24. heinäkuuta 2023
Hidasta hiljaisuutta
Luulin olevani fiksu, kun suunnittelin Heinäveden vierailuni kesälomani aluksi. Ajattelin, että tankkaan hiljaisuutta heti alkuun ja siten maksimoin laatuajan lasteni kanssa. Olisin levänneenä rennompi ja paremmin läsnä lasteni kanssa. Ajatus kuulostaa fiksulta, eikö?
Rehellisesti sanoen en osannut arvioida, miten paljon oikeastaan tarvitsin saada levätä rauhassa. Jo autossa matkalla kotiin vuodatin ensimmäiset kyyneleeni, kun kuuntelin lasteni riitelyä takapenkillä. Sinä hetkenä tuntui, että koko matka oli ollut yhtä tyhjän kanssa, koska kaikki vanha tuttu kuormitus kaatui päälleni, enkä tuntenut jaksavani. Olin pettynyt palautumiseni tasooni ja vihainen, koska tankaamani rauha ei säilynyt sisälläni tuntiakaan.
Onneksi aika nopeasti pääsin tuttuihin rutiineihin ja löysin itseni hengittämässä lasten nukahtamisen jälkeen. Usein menen suoraan sänkyyn, kun lapset on saatu nukkumaan, jotta saan nukuttua mahdollisimman paljon, mutta tällä kertaa hengitin kotimme hiljaisuutta hetken aikaa. Katselin olohuoneesta avautuvaa maisemaa ja vain olin.
Eihän se ole sama asia kuin luostarin rauha, mutta rauhaa se oli. Tuntui hyvältä löytää sitä kotoakin.
Ja voin sanoa, että hetken rauhoittuminen ennen unille käymistä vaikuttaa unen laatuun. Pari yötä olen nyt nukkunut vähän paremmin. Herään luonnollisesti kuuden aikaan ja se tuo mukanaan lisää aikaa olla yksin hiljaisuudessa. Olen perheemme ainoa aamuihminen. Kaikki muut nukkuvat pidempään, joten saan tunnin tai kaksi omassa rauhassa. Tähän asti olen aamutuntini käyttänyt lähinnä vain olemiseen, mutta olen alkanut pohtia miten hyödyntää tuo pieni yksityinen hetkeni parhaiten.
Voisin sen hetken käyttää liikunnan aloittamiseen. Ehkä vihdoin hetki pilatekselle tai aamulenkille. Tai sitten voisin aloittaa jonkin käsityöprojektin (jonka voi pitää piilossa liian innokkailta auttajilta). En tiedä, mutta jotain pientä ikiomaa itselleni, joka veisi minua eteenpäin.
Minulta kului pari päivää huomata stressitasojeni nousseen. Tunsin paineita keksiä paras ja tehokkain ratkaisu. Tuo pieni aamuhetki alkoi stressata minua, koska en kyennyt nauttimaan siitä. Tunsin syyllisyyttä, koska "tuhlasin" sitä vain olemiseen. Syyllistin itseäni, että minun pitäisi pystyä parempaan.
Onneksi lopulta havahduin ja huomasin olevani matkalla vanhaan ajatusmalliin. Siihen, joka vaatii kaikkensa antamista joka hetki. Siihen, joka vain kuluttaa minut loppuun ennenkuin saavutan mitään pysyvää hyvää. Joten hengittelen taas ja annan kierrosten laskea.
En toistaiseksi päätä, mitä aamuhetkenäni teen. Teen sen, mitä minua aamulla huvittaa tehdä. Jos haluan pötkötellä, pötköttelen. Jos haluan venytellä, venyttelen.
Toisin sanoen en ole vieläkään oppinut pois tehokkuuden maksimoinnista. En ole sisäistänyt mitä eroa on kaikkensa antamisella ja parhaansa tekemisellä. No, askel kerrallaan.
torstai 20. heinäkuuta 2023
Hiljaisuuden jälkeen
perjantai 14. heinäkuuta 2023
Dinosaurukset Tampereella
lauantai 8. heinäkuuta 2023
Muutoksen mielessäpitäminen
maanantai 3. heinäkuuta 2023
Oma polku hyvinvointiviidakossa
Nykyään on helppoa saada apua elämäntapamuutokseen. Kannustusta, neuvoja ja ohjausta liikunnan aloittamiseen suorastaan hyppii silmille etsimättäkin. Eikä siinä sinänsä mitään vikaa ole. Minä kannatan sitä, että tarvittava apu on saatavilla helposti mahdollisimman monelle.
Minua on vain alkanut häiritä viestinnän sävy. Se on niin käskevä ja niin rajaava. "Polta rasvaa nyt" -viestihän se. Olen huomannut tämän ennenkin, mutta nyt, kun yritän löytää itselleni sopivaa tietoa ja apua, tämän tapainen viestintä häiritsee. Minun pitää muistuttaa itseäni millaista muutosta olen tekemässä. Muistuttaa, ettei tällä kertaa ollut tarkoitus ottaa 30 päivän tehokuuria, jonka pusken läpi. Olen kokeillut riittävän monta kertaa tietääkseni, että sen jälkeen olisin haluton tekemään mitään, joten vain valuisin lähtöpisteeseen.
On työlästä etsiä tarvitsemaansa yksilöllistä ohjausta, jos vaihtoehtona ei ole henkilökohtainen valmentaja. Tietoa on, onneksi, mutta se on sekoittunut kaiken muun informaation joukkoon. Internet on täynnä keskusteluja, faktaa, humpuukia, viihdettä, haasteita, trollausta... ja kaikesta tuosta sisällöstä on hyvin työlästä siivilöidä se, mikä on relevanttia itselle.
Minun on opeteltava sulkemaan silmäni informaatiolta, joka häiritsee pyrkimyksiäni. Rasvanpoltto on sivutuote, pääpyrkimys on kokonaisvaltainen hyvinvointi.
Tämä tie on vaikea kulkea yksin. Mutta ei mahdoton.
Eikä minun tarvitse pitää kiirettä. Minun ei kannata pitää kiirettä. Voin ottaa askeleen sivuun, jos siten vältän ylenpalttisen, tarpeettoman kuormituksen. Tosiasia on, että ylikuormitun helposti, eikä asian kieltäminen ole ratkaisu. Inhottava heikkous, mutta tosiasioiden hyväksyminen auttaa minua tunnistamaan toimivat keinot hyvinvointini parantamiseen.
Toivottavasti opin joskus myös ilmaisemaan tarpeitani toisille. Pitäisin siitä, että kokisin tulleeni kuulluksi ennenkuin antavat neuvoja ja ehdotuksia. Olen liian monta kertaa ollut tilanteessa, jossa toinen on olettanut ymmärtäneensä ongelman ja tyrkyttää ratkaisuaan siihen. Haluan ratkaisun omaan ongelmaani, en jonkun toisen ongelmaan. Mutta olen liian kiltti sanomaan mitään ja vain lakkaan keskustelemasta aiheesta. Ajan ja energian tuhlausta, eikä minulla ole kumpaakaan tuhlattavaksi.
Toivon, että katson joskus tähän hetkeen ja iloitsen siitä, miten pitkälle olen päässyt alkuhankaluuksien jälkeen. Ja monien välihankaluuksien. Että jaksoin kulkea omaa polkuani, vaikka näin monia kylttejä ehdottelemassa muita teitä.
Juuri nyt kuitenkin pitää keskittyä ottamaan askel kerrallaan. Ja hengittämään.
perjantai 16. kesäkuuta 2023
Lähes laahavat askeleet
Minä niin mielelläni edistyisin tavoitteissani nopeasti. Olisi mahtavaa vain päättää, että nyt minä tästä lähtien huolehdin terveydestäni. Ja sitten vain ilman ongelmia lähtisin pienelle aamulenkille tai valitsisin ruoakseni hyvää perusruokaa leivän puputtamisen sijaan. Uusi, terveempi elämä vain alkaisi, koska päätin niin.
Toisin sanoen, tahtoisin muutoksen olevan helppoa. Ja minua turhauttaa, ettei se ole.
Viime päivinä olen ollut väsynyt ilman selkeää syytä ja olen päästänyt itseni helpolla. Olen hoitanut velvollisuuteni, mutta rimaa hipoen. Juuri sen verran hyvin, etten tunne syyllisyyttä lepäämisestä.
Edelleen kamppailen itseni kanssa siitä, kuinka kovasti minun tarvitsee painaa ja puskea itseäni. Tahtoisin tehdä enemmän ja olla tehokkaampi kuin jaksan olla. En tahdo tuntea olevani hyödytön, koska minun mielessäni hyödytön ja merkityksetön ovat synonyymeja. Jos en ole hyödyksi, en merkitse mitään. On vaikea taistella ajatusta vastaan ja muistaa oma ihmisarvonsa. Ihmisarvo ei katoa, kun väsyy.
Päätin, etten pakota muutosta aktiiviseen ja terveelliseen elämään. Iso osa minusta haluaa kulkea rauhallisesti ja levätä. Samaan aikaan haen välineitä muutoksen helpottamiseksi: tietoa erilaisista liikkumisjutuista (esimerkiksi mistä voi vuokrata kanootin tai sup-laudan) ja olen lukenut motivaation kasvattamisesta ja ylläpitämisestä. Tämän lisäksi tartun jokaiseen terveelliseen valintaan, mihin sinä hetkenä pystyn. Ne ovat pieniä valintoja, mutta hyviä valintoja.
Haluan uskoa, ettei pidä liikaa panostaa vauhtiin. Haluan tehdä tämän lempeästi, jotta se kestäisi. Siksi en pakota itseäni liikkeelle, vaan pidän mieleni ja kiinnostukseni haluamassani suunnassa silloinkin, kun laahustan väsyneenä. En ole epäonnistunut, vaikka en kykene tekemään tätä muutosta nopeasti.
Ainakin voin sanoa, että olen oppinut paremmin kuuntelemaan itseäni ja kehoani. Ja pitkällä tähtäimellä se auttaa minua matkallani. Vahvistun, kun osaan levätä tarpeitteni mukaisesti. Mutta silti... olisi mahtavaa, että isoin muutos olisi jo takana. Että olisin jo saanut muutoksen liikkeelle niin, ettei minun tarvitsisi huolehtia siitä, että vauhti pysähtyisi. Tässä alkuvaiheessa menee paljon energiaa tuohon liikkeellä olon ylläpitämiseen.
No, juuri nyt on mentävä hitaasti. Onneksi ei ole mitään syytä, että minun pitäisi olla "valmis" tiettyyn aikaan mennessä. Onneksi on mahdollista levätä luovuttamatta.
sunnuntai 4. kesäkuuta 2023
Tauko liikunnasta, muttei kasvusta
Lapseni sairastavat, ja minulla on pieniä flunssanoireita. Toisin sanoen mieleni on nyt saanut syitä, jotka kelpuuttaa päteviksi verukkeiksi liikunnan välttelyyn.
Minulla ei ole tarpeeksi tietoa siitä, miten vajaakuntoisena mennään eteenpäin. Kipeänä treenaamisesta on varoiteltu, syystäkin. Mutta missä menevät rajat? Milloin on liian kipeä liikkumaan? Miten liikkumista suhteutetaan omaan kuntoon?
Kysymyksiä, joihin luulisi löytävän vastauksia terveellä järjellä. Mutta kun osa itsessä vastustaa muutosta ja haluaisi palata vanhoihin tapoihin, hämmentyy. Ja epävarmana sitä haluaa ottaa varman päälle.
Yritän panostaa hyötyliikuntaan nyt, kun en uskalla lähteä juoksemaan tai heiluttamaan kahvakuulaa. En tahdo että eteenpäin meno unohtuu. Jotenkin täytyy pitää asia mielessä, että kun flunssa on saatu karkotettua kodistamme, jatkan matkaani kohti parempaa kuntoa, parempaa vointia.
Eikä liikunta ole ainoa asia, mikä tukee hyvinvointia. Joten nämä sairastamisen päivät voi nähdä myös mahdollisuuksina rakentaa eri asioita. Viettää rauhallista laatuaikaa lasten kanssa, vaikka näyttämällä heille Youtubesta omia lapsuuden suosikkeja (sivuhuomautus: SuperTed oli hitti). Tai harjoitella rauhoittumista. Luoda oma teeseremonia. Tai mitä vain keksiikään.
On mahdollista antaa keholle lepoa, jota se tarvitsee taistellakseen sairautta vastaan, ja antaa itselleen mahdollisuuksia rakentaa parempaa. Me ihmiset olemme moniulotteisia. Meidän ei tarvitse siirtyä passiivisiksi ruudun tuijottajiksi sairastaessammekaan.
Mutta jos jotain minun pitää ottaa opikseni, on jatkuva muutos. Ei kannata tehdä liian joustamattomia suunnitelmia. Juuri nyt voin vain hengittää, levätä ja pitää mielessä se, mitä tavoittelen. En epäonnistu niiin kauan kuin en luovuta.
lauantai 27. toukokuuta 2023
Mahdollisuuksien rajoissa
torstai 25. toukokuuta 2023
Eilisen ja huomisen virheet
sunnuntai 21. toukokuuta 2023
Keho osana minua
tiistai 2. toukokuuta 2023
Sisäistä rauhantekoa
Ensimmäinen asia, jonka suhteen haluan tehdä rauhan, on kärsimysvertailun päättäminen kilpailumielessä. Suurimman osan elämästäni olen odottanut vuoroani. Hetkellä, jolloin ei olisi ketään, joka tarvitsisi apua enemmän kuin minä. Sitä päivää ei koskaan tule. Vasta äidiksi tuleminen sai minut hakemaan apua enemmän kuin mitä minimissään tarvitsi selviytyäkseen. Halusin, että lasteni lapsuus olisi mahdollisimman hyvä ja turvallinen kasvaa. Enkä uskonut, että ahdistuksen ja pelkotilojen piinaama äiti kykenisi sellaista antamaan. Joten tein töitä aivan eri tasolla. En enää pyrkinyt pelkästään selviytymään. Halusin olla riittävän hyvä esimerkki siitä, miten elämää voi elää. Ei ehkä täydellinen, mutta parempaan pyrkivä ja oma itsensä.
Mutta minä tunsin syyllisyyttä. Kuinka moni apua tarvitseva jäi ilman terapeuttia, koska minulla oli nyt sellainen. Minua vaivasi ajatus siitä, etten ollut tarpeeksi rikki ollakseni oikeutettu apuun ennen toisia.
Elämän jättämät jäljet ovat sellainen asia, joka väistämättä aiheuttaa vertailua. Kun käy läpi jotain kipeää, on helppo löytää joku, joka muistuttaa siitä, että jollakulla toisella on asiat vielä huonommin. Ja tottakai itsekin tapaa heitä, jotka kärsivät enemmän kuin itse. Mutta kun, puhutaan fyysisistä vaivoista, on selkeämpää: Jos olet murtanut jalkasi, ansaitset ja saat apua, vaikka samaan aikaan apua tarvitsee ja saa joku, jolla on murtumia selkärangassa.
Nyt, kun olen päässyt näkemään paremmin millaisen kuvan menneisyyteni haavat kokonaisuutena muodostavat, voin sanoa, että minun olisi pitänyt saada apua jo paljon, paljon aiemmin. Miten moni asia olisikaan ollut eri tavalla, jos teini-minä olisi ohjattu avun pariin. Millainen teini lakkaa syömästä, jos kyseessä ei ole anoreksia? Jos minulla olisi ollut anoreksia, olisin saanut apua, mutta minulla ei ollut, joten olkapäiden kohauttelu sai riittää avuksi.
Rehellisesti sanoen, minä ymmärrän oikein hyvin, miksi en silloin saanut apua. Se on tuttu kaava: avuntarvitsija salaa avun tarpeensa + lähipiiri keskittyy tärkeämpiin asioihin + vähäiset resurssit ylipäätään = selviydy omillasi. Minun vanhempani tahattomasti kasvattivat minut liian itsenäiseksi. Minun mielessäni on kuin kiveen hakattuna laki, etten saa kuormittaa toisia ihmisiä. Toisin sanoen, minä en saa koskaan pyytää apua. Tai ainakin siihen pitää olla hyvä ja perustelu syy, jonka hyväksyisi kuka tahansa.
Jollain tavalla minä aina kaipasin, että joku tarpeeksi vaikutusvaltainen antaisi minulla luvan saada apua. Mutta tunsin, että niin kauan kuin selvisin itse, en sitä tarvinnut. Silloin kun todellakin tarvitsin apua, otin sitä vastaan niin vähän kuin suinkin. Juuri sen verran, että selviäisin.
Tavallaan ymmärrettävää, mutta lopulta todella huono ratkaisu. Minun ydinongelmani eivät koskaan ratkenneet, koska en osannut itse niitä ratkaista, enkä päässyt avunpiiriin. Niinpä elin hyvin tiukoissa rajoissa, jos sitä voi elämiseksi sanoa. Selviydyin. Ja koska selvisin, ajattelin etten ansainnut apua. Että apua saisivat vain ne, jotka sitä todella tarvitsivat.
Nyt, kun minulla alkaa olla vähän voimavaroja muuhunkin kuin selviytymiseen, mietin miten paljon enemmän minulla oikeastaan on annettavaa. Minä voin olla avuksi toisille. Minä voin olla mukana rakentamassa parempaa.
Olen kiitollinen, että Suomessa mielenterveyspalveluihin panostetaan edes jonkin verran. Olen kiitollinen saamastani avusta. Mutta samaan aikaan näen, että palvelujentuottajat eivät pysty vastaamaan tarpeeseen ja heidän on tehtävä palveluihin rajauksia ja muita kipeitä valintoja. Avuntarvitsijalta vaaditaan aktiivisuutta, pitkäjänteistä etenemistä ja sitoutumista jatkuvaan työskentelyyn. Kaikki eivät pysty siihen, eikä kaikilla ole lähipiiriä apua taistelussaan. Tilanne on vaikea. Joka tasolla sama ongelma: resurssit vs. tarve.
Avunsaantiväyliä on onneksi useampia, ja niitä tarvitaan. Niiden, joiden avun tarve on vähäisempi, ei pitäisi joutua odottamaan, kunnes heidän avun tarpeensa on muuttunut vakavaksi ja kiireelliseksi. Hekin tarvitsevat apua. Kaikkien etu olisi, että heidän ongelmansa tulisi hoidetuksi ennen kuin ongelma on vakava ja vaikeasti hoidettava.
Monet niistä, jotka ovat saaneet apua, ovat halunneet auttaa niitä, jotka eivät vielä avun piirissä ole. He pystyvät tarjoamaan vertaistukea, apua byrokratian paperiviidakkoon ja niin edelleen. Avun saanut kykenee toimimaan yhteiskunnassa aivan eri tavalla kuin ennen, kun elämä ei ole pelkkää selviytymistä päivästä toiseen. Sitä pystyy rakentamaan parempaa, kun voimat eivät mene ylläpitämiseen.
Toistan nyt paljon itseäni, mutta minusta on tärkeää painottaa sitä, että apua saa hakea jo silloin, kun sitä tarvitsee vain vähän. Ei tarvitse odottaa ongelman paisuvan isommaksi ja näyttävämmäksi, että saa oikeuden apuun. Koska voimia tarvitaan paljon senkin jälkeen, kun on saanut apua. Ikävä kyllä työtä oman mielensä (ja/tai kehonsa) kanssa ei voi koskaan kokonaan ulkoistaa toisille. Saadun avun hyöty riippuu paljon siitä, miten sitä hyödyntää taistelussaan. Mitä luulet tapahtuvan, jos lakkaat taistelemasta?
Metaforisesti apu voi olla sitä, että seppä on vihdoin saanut taottua sinulle, ritarille, miekan, jolla käyt taisteluun lohikäärmettä vastaan. Jos oletat, että miekan saatuasi sinun tehtäväsi on maata ja vain odottaa, että lohikäärme syöksyy miekkaan... No, ehkä olisit voinut jättää miekan jollekulle toiselle.