Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit

torstai 1. tammikuuta 2026

Uuden aikakauden alku

Uusi vuosi osuu näppärästi tähän hetkeen. Koen vihdoin olevani vahvistunut riittävästi aloittaakseni uuden aikakauden elämässäni.

Päivämäärä sinänsä ei ole tärkeä, vaan millaisen merkityksen sille antaa. Tätä hetkeä voisi verrata vaikka naimisiinmenoon, syntymäpäivään tai jopa kuolinpäivään. Se päivä, jolle tämä tapahtuma osuu jää jonkinlaiseksi muistutukseksi asiasta. Päivästä voi tehdä niin tärkeän kuin tarpeelliseksi kokee.

Minä olen nyt tietoisesti astumassa muutokseen, joten haluan tehdä tästä päivästä (2.1.) merkkipäivän. Se on vuoden ensimmäinen arkipäivä.

Tästä päivästä alkaen aloitan projektin, joka vie minut hyvinvoivaan arkeen. Aion tutustua erilaisiin hyvinvointia lisääviin asioihin ja ottaa ne osaksi eläämäni, jos ne kohdallani toimivat. 

Elämää ei voi kuitenkaan täyttää jatkuvasti uusilla asioilla. Ajalliset ja toiminnalliset resurssit ovat rajalliset, ja siksi vastapainoksi pohdin elämääni myös luopumismielessä. Käyn läpi hyllyt ja kaapit karsiakseni turhaksi käyneen materian. Mutta otan aikaa myös miettiäkseni tapojani ja ihmissuhteitani. Mihin panostaa enemmän, mihin vähemmän tai mitä muutoksia tarvitsen.

Ennen kaikkea annan itselleni aikaa. Määräajan jätän määrittelemättä, koska tämän kuuluu kantaa. En omaksu muutosta kovin helposti ja aikarajan asettaminen voiso antaa juuri sen verran liikaa painetta, että luovuttaisin.

Ensimmäinen asia, jonka lisään elämääni, on kirjoittaminen. Se on aina tuonut mielihyvää mm. auttamalla järjestämään ajatuksiani. Siksi pyrin nyt joka perjantai varmaan kalenteristani tunnin kirjoittaakseni blogitekstin. Pyrin julkaisemaan sen viimeistään lauantaina tai sunnuntaina riippuen siitä, haluanko ensin lukea tekstin tuorein silmin ja korjata sitä.

Riski uudelleen uupumisesta on olemassa, joten uusi aikakausi alkaa yksi muutos kerrallaan. Elämä itse tuo haasteita aina silloin tällöin, joten nyt tarvitsee keskittyä vain elämään itseään kuunnellen.

Tunnen juuri nyt tiettyä kepeää optimismiä. Minä opin ja kasvan.

Päätin siirtää blogini eri alustalle, uuden alun saamiseksi. Jatkossa blogini löytyy osoitteesta hetkienkirjo.wordpress.com. Tämä saa jäädä muistoksi.

lauantai 31. toukokuuta 2025

Yksi vuoden kierto lisää

Minulla oli jokin aika sitten syntymäpäivä. Ei tullut mitenkään merkittävä luku täyteen. Olin nelikymppinen ja nelikymppisenä jatkan elämääni.

Olen jo pitkään pitänyt periaatteena, että syntymäpäivänäni teen jotain sopivan itsekästä ja lievästi turhaa. Esimerkiksi käyn budjettiin sopivassa hemmotteluhoidossa, ravintolassa tai ostan itselleni jotain hyödyllistä, mutta luksusmuodossa. Toisin sanoen annan itseni nauttia jostain, mistä arkena tinkisin.

Tänä vuonna ostin itselleni kesäksi online-jäsenyyden Laiven studiolle. Kollega mainitsi joskus, että jooga helpottaa työstressiä. Ja se on jotain, mitä haluan minimoida. Varsinkin vaikean uupumuksen jälkeen.

Tavoittelen myönteistä kierrettä elämääni. Haluan, että elämääni kuuluvat osat ruokkivat toisiaan siten, että se heijastuu hyvinvointiini. Olen kokenut kielteisen kierteen ja kävin syvällä. Palautuminen on vaatinut huolestuttavan paljon aikaa, enkä ole ihan kunnossa vieläkään. Ajatus uudelleen uupumisesta pelottaa.

Joten, kun syntymäpäivänäni lähestyessä mietin, miten haluan ilahduttaa itseäni, päätin panostaa johonkin, mistä hyödyn pitkällä tähtäimellä. Tänä vuonna lievästi turhalla asialla ilahduttaminen ei ole oikea tie. Toki ilahtuisin hieronnasta tai ravintolaillasta, mutta se olisi lyhyt ilo. Tarvitsen jotain viemään minua levollisempaan elämään.

Yllättävän paljon tätä on pitänyt perustella itselleen. Minä saan huolehtia itsestäni vähän paremmin kuin mitä ovat minimivaatimukset elämän ylläpitämiseen. Minulla on suorastaan velvollisuus näyttää esimerkkiä lapsilleni, miten aikuisena itsestään voi huolehtia.

Minä annoin siis itselleni hidastamisen lahjan. Sen, että annan itselleni luvan levätä, kun väsyn. Muistutan tästä itseäni, koska hyvinvointini heijastuu myönteisesti myös toisiin. Lapseni voivat paremmin, kun heidän vanhempansa voivat hyvin.

Vuoden päästä, edelleen nelikymppisenä, olen toivottavasti tämän läksyn oppineena kypsempi, vahvempi ja ennen kaikkea onnellisempi.

sunnuntai 17. syyskuuta 2023

Kirjahyllystä pois - ja takaisin

 Meillä on sairasteltu. Kukin vuorollamme. Ensin lapset vuorotellen, lopulta myös minä. Ei mitään flunssaa kummempaa, mutta sitkeää. Satunnaista yskähtelyä on vieläkin kaikilla.

Sairastaminen on niitä asioita, joista on vaikea löytää hyviä puolia - olettaen, että välttämättä haluaa pyrkiä näkemään hyviä puolia kaikessa. Olo on kurja, työt kasaantuu (sekä töissä että kotona), eikä tiettyjä velvollisuuksia voi vältellä sairaanakaan, vaikka mieluiten vetäytyisi sängyn pohjalle toipumaan rauhassa.

Ainoa hyvä puoli sairastamisessa on se, että se antaa hyvän syyn minimoida tekemisensä. Silloin tehdään vain se, mikä täytyy tehdä, ja kaikki muu jää hamaan tulevaisuuteen. Tämä on tilaisuus oikeasti katsoa, mikä on arjessa tärkeää. Mitkä asiat voivat odottaa? Mistä voi luopua kokonaan? Tosin ongelmaksi sitten nousee se, ettei sairaana ja väsyneenä juurikaan jaksa ajatella. Ainakaan kovin syvällisesti.

Minä levätessäni katselin kirjahyllyäni. Kaikkia kirjoja, joita en ole vielä lukenut. Olin liian väsynyt lukeakseni, mutta mietin, kuinka monta näistä kirjoista oikeasti koskaan lukisin. Osa kirjoistani on odottanut luetuksi tulemista jo yli kymmenen vuotta. Joten päätin, että hetki kun jaksan, luen yhden noista kirjoista.

Mutta luinko minä? En lukenut. Mikään niistä kirjoista ei herättänyt mielenkiintoa sillä hetkellä, enkä halunnut väkisin pakottaa itseäni lukemaan. Alan pikkuhiljaa ajatella, etten koskaan ole oikeassa mielentilassa noille kirjoille. Joten pitäisikö niistä luopua? Antaa ne eteenpäin ihmisille, jotka niitä haluaisivat lukea? Luultavasti pitäisi.

Mutta entä jos minä haluankin joskus lukea ne? Minä olen ostanut nuo kirjat, koska olen aikonut ne lukea. Niissä on jotain, mikä herättää uteliaisuuteni. Siksi ne ovat vuodesta toiseen odottaneet ja keränneet pölyä. Olen tarttunut niihin monta kertaa. Lukenut takakannen ja laittanut ne takaisin hyllyyn odottamaan toista lukukertaa. Miten voi ihminen samaan aikaan haluta lukea kirjan ja olla lukematta sitä?

Tästähän tulee ongelma siinä vaiheessa, kun kirjoja haluaisi hankkia lisää. Nuo lukemattomat kirjat vievät rajallista hyllytilaa. Eikä ongelma tosiaan ratkea sillä, että hankkii lisää kirjahyllyjä. Jonain päivänä nekin olisivat täynnä kirjoja. Sitä paitsi haluaisin omistaa kirjahyllyni kirjoille, jotka ovat minulle merkityksellisiä ja arvokkaita.

Joten päätin, että hankin uusia kirjoja vain silloin, kun hyllyssä on tilaa. Se auttoi vähän, koska yhtäkkiä muistin miten kiva paikka kirjasto on. Sinnehän saa sujuvasti vietyä kirjat takaisin, kun ne on lukenut. Mutta ongelma ei ole poissa. Vaikka minun ei tarvitse samalla tavalla pelata tetristä kirjahyllyssäni, ei hyllytila ole lisääntynyt. Pitäisi saada pois ne kirjat, joista en niin välitä. Mutta en tiedä mitkä ne kirjat ovat, koska en saa luetuksi niitä! Turhauttavaa.

Ongelma ratkeaisi sillä, että yksinkertaisesti lukisin lukemattomat kirjat. Miten itsensä saa sopivalle tuulelle tiettyä genreä varten? Miten saa itsensä riittävän keskittyneeseen tilaan arjen hässäkän keskellä?

Minulla on yksi ajatus. Aion kokeilla sitä, että pakkaan yhden kirjan mukaani ja lähden lukemaan sitä johonkin kahvilaan ilman lapsia. Varaisin siis pari tuntia omaa aikaa sopivana hiljaisena hetkenä. Tällä tavalla saisi ainakin ne kaikkein lyhyimmät kirjat luettua. Ja samalla saisin vähän palautua kaikesta kiireestä ja stressistä. Teorissa kuulostaa hyvältä ratkaisulta. Aika näyttää, kuinka hyvä ratkaisu on käytännössä.

torstai 24. elokuuta 2023

Haasteiden puute

Olen huomannut hitaan muutoksen hyödyt. Uuteen ryhtyminen on merkittävästi matalamman kynnyksen takana, kun uusi asia on helppo, eikä vaadi paljoakaan. Hauskuus ja nautinto suorastaan johdattaa tapaa osaksi elämää. Ja, kun yksi pieni hyvä asia on ottanut paikkansa elämässä, voi alkaa opetella uutta pientä parannusta. Ajan kanssa pienten, hyvien muutosten vaikutus kumuloituu.

Ei asia silti aina ole helppoa ja mukavaa. Olen ollut suoritusihminen kauan ja nautin haasteista. Eikä pikkujutut haasta oikealla tavalla. Yritän pitää mielessä, että tämä muutosten hiljainen tahti kehittää pitkäjänteisyyttäni. Se on heikko kohtani; olenhan tehokkuuden maksimoija. Loogisesti on siis viisasta jatkaa muutosta tällä itselleni vieraalla, hitaalla tavalla.

Mutta kaipaan jotain enemmän. Motivaationi kärsii, kun en näe edistymistä. Tahdon haastaa itseäni. Tahdon saada jotain suoritettua loppuun.

Joten aloin miettiä erilaisia tavoitteita, jotka olisi helppoa tai nopeaa suorittaa. Esimerkiksi tiettyjen lenkkien tekemistä. Ei siis "juoksen nyt lopun elämääni 3 krt/vko", koska luovuttaisin ja muutos pysähtyisi. Sen sijaan haasteeni olisi "sopivana päivänä lenkkeilen x reitin" -tyylinen. Tällainen haaste ei sido minua pitkään, joten nautin siitä sen sijaan, että se olisi pysyvä taakka jota en koskaan saa valmiiksi. Muistan, miten nautin vaelluksestani Lintulasta Valamoon. Tahdon sellaisia lisää. Jotain haastavaa, jolla on alku ja loppu. Ei kuitenkaan samaa haastetta kerrasta toiseen.

Sopivien haasteiden ideointi vain on vaikeaa. Ne eivät saa haitata hidasta muutosprosessiani, vaan haasteiden on tarkoitus tukea sitä. Ne pitää voida toteuttaa pienellä budjetilla, mahdollisesti lyhyellä varoitusajalla, eikä ne saa kestoltaan tässä vaiheessa olla pitkiä. Muutamasta tunnista pariin päivään haasteesta riippuen.

Mieleni pyörii nyt erityisesti liikunnallisten haasteiden parissa. Mietin erilaisia lenkkeily- ja luontopolkuja. Niistä on varmasti hyvä aloittaa, mutta miten muuten voisin haastaa itseäni? Lyhyt retriitti, kurssi uudessa taidossa... Minun pitää tutkia ja pohtia asiaa.

Matka jatkuu, vaikka välillä pitääkin tarkistaa suuntaa ja tahtiaan. Toivon, että elämä ilahduttaisi mahdollisuuksilla, joita itse osaa kuvitella. 

torstai 17. elokuuta 2023

Viimeinen tapaaminen

Ei enää tapaamisia terapeuttini kanssa. Sovin elokuulle kaksi tapaamista yhden tietyn asian käsittelyä varten, ja ne ovat nyt ohi. Sanoisin, että hyvä sijoitus, koska en olisi kyennyt avaamaan tätä solmua yksin. Nyt minulla on optimaaliset edellytykset jatkaa työskentelyä itseni kanssa omin voimin ja avuin.

Minun tulee ikävä häntä. En tahtoisi myöntää sitä, mutta tulee. Siinä on joku, jonka päästi lähemmäksi kuin kenenkään muun koskaan. Päästin lähelleni jonkun, joka kulki rinnallani melkoisen matkan. Jonkun, joka näki minut ja halusi auttaa minua käsittelemään ongelmiani. Ei siis ihme, että surettaa laskea irti. Rahanmenon väheneminen lohduttaa vain vähän.

Samaan aikaan tiedän pärjääväni. Tein itselleni selväksi heti terapian alusta saakka, että rinnallani kulkee terapeutti - ei ystävä. En käyttänyt hänen nimeään ajatuksissani, vaan hän oli aina siellä yksinomaan terapeutti. Vaikka alkuperäinen syyni liittyikin enimmäkseen pelkoon, että kiintyisin häneen, uskon, että tämän asian mielessäpitäminen tekee nyt irtipäästämisestä paljon helpompaa. Hän oli sherpa mielenterveyteni jyrkänteillä, palkattu apu. En tunne häntä ihmisenä, vain terapeuttina.

Hän ei ole lopullisesti poissa. Minua ei ole jätetty selviytymään yksin. Minä saan ottaa yhteyttä, jos tarvitsen yksittäisen ajan jonkin asian käsittelyyn. Juuri nyt en usko, että mitään sellaista tulee, ja siksi jätän mielessäni hyvästejä. Kiitos, terapeutti! En aio unohda oppimaani ja tulen aina antamaan arvoa ammattitaidollesi ja vilpittömälle halullesi auttaa mieleltään haavoittuneita.

tiistai 15. elokuuta 2023

Hei hei, lääkitys

Olen nyt ollut jonkin aikaa ilman ahdistuneisuuteen määrättyä lääkitystäni. Se on ollut erittäin tarpeellinen tuki matkallani kohti eheämpää mieltä, mutta pikkuhiljaa minusta alkoi tuntua siltä, että saattaisin pärjätä ilmankin.

Minä olin lopettamisen suhteen hyvin optimistinen. Vaikka järjen tasolla tiesinkin, että lääkkeen lopettamisella olisi jotain vaikutuksia, halusin uskoa, että en edes huomaisi, kun lääkkeen vaikutus lakkaa. Ja olin pettynyt, kun huomasin milloin vaikutus lakkasi. Se nimittäin tarkoittaa sitä, ettei ahdistuneisuus ole kokonaan poistunut.

En silti näe tarpeelliseksi edes harkita lääkityksen uudelleen aloittamista. Ahdistuneisuus on hallittavalla tasolla. Se myös pitää ahdistuksenhallintataitoni vireessä, koska en voi antaa mieleni piinata itseäni enää. Tosin sanoen, minun on otettava aktiivisempi ote itseni hoitamiseen, jos haluan pitää yllä nykyistä toimintakykyäni. Ja tämä lisää motivaatiota parantaa hyvinvointiani muilla elämän osa-alueilla.

Ehkä oli tervettä saada pieni muistutus siitä, millaista oli olla kaiken aikaa ahdistunut ja miten valtavan rajoittavaa elämää elin. Ehkä nämä olisivat unohtuneet tai painuneet mieleni perukoille, koska olen nauttinut hyvästä voinnistani. Luonnollisesti hyvinvointi tuntuu hyvältä, joten tietenkin mieluummin keskittyy siihen. Uskon kuitenkin, että on hyväksi muistaa se mistä lähdin. Se minä, joka ei ahdistuksensa takia kyennyt poistumaan kotoaan, on kulkenut kauaksi tullakseen nykyiseksi minuksi. 

Tuntuu, että käännän sivua ja seuraava luku elämässäni alkaa. Ilman lääkkeitä pärjääminen tuntuu merkkipaalulta. En voi lakata hämmästelemästä sitä, miten on konkreettisia asioita, joista näkee edistymiseni. Toivoisin, että olisi enemmän ihmisiä, joiden kanssa jakaa iloni tästä saavutuksesta. Ihmisiä, jotka todella ymmärtäisivät, miten paljon vaadittiin tähän pääsemiseksi. Osa minusta kaipaa ulkopuolista tunnustusta.

Enhän minä nyt ongelmista vapaa ole, eikä täydellisyys tule koskaan olemaan osani. Tahdon silti nauttia tunteesta, että kasvan, vahvistun ja kypsyn. Se tuo toivoa paremmasta. Toivoa kestävyydestä, kun vaikeammat ajat taas koittavat.

torstai 10. elokuuta 2023

Erään myönteisen järkytyksen kohtaaminen

Kauan, kauan sitten, kun olin käymässä ensimmäistä taisteluani masennuksen kanssa, koin pienen, silloin merkityksettömältä ja hämmentävältä tuntuneen järkytyksen. Tapasin silloisen psykologini kesätauon jälkeen ja kerroin hänelle kesän aikana tapahtuneista elämän muutoksista: olin tavannut jonkun ja seurustelin sekä olin saanut pitkäkestoisen määräaikaisen työn. Kaksi isoa, myönteistä muutosta.

Muistan vieläkin psykologin reaktion. Hän oli silminnähden iloinen puolestani. Mutta eniten tilanteessa hämmensi se, että toisen vilpitön ilahtuminen järkytti minua. Sivuutin oman reaktioni, enkä tuonut sitä esiin. Ei minulla ollut kykyä puhua aiheesta, jota en ymmärtänyt. En muista, miten tapaaminen eteni. Muistan vain tuon hetken järkytykseni ja muistan sen hyvin elävästi.

En tiedä, miksi aivoni päättivät tuoda esiin tuon pienen hetken pinnalle juuri nyt. Tein palauttavaa harjoitusta, ja mielikuva kumpusi jostain ja sai minut kyyneliin. Hetken tunsin oloni tyhmäksi, kuten silloinkin. Miksi se, että joku iloitsee kanssani, järkyttää minua?

Nyt olen viimeinkin oppinut työskentelemään mieleni kanssa, joten annoin tunteiden ja kaiken muun sisälle sullomani vain tulla. Ihmettelin hetken ja sitten surin. Koska oikeastaan tämä positiivinen järkytys peittää alle surullisen todellisuuden uskomuksista, joita minulla on ollut. Nimittäin sen uskomuksen, ettei minun saavutuksillani, iloillani yms. ole merkitystä kenellekään. En ollut tottunut siihen, että kukaan reagoisi myönteisesti.

On samantekevää, mitä silloinen lähipiirini oikeasti ajatteli minun asioistani. Todennäköisesti he vain keskittyvät omiin kiireisiinsä, eikä heidän sanoissaan, reaktioissaan tai teoissaan ollut mitään ajattelemattomuutta kummempaa. Se ei muuta sitä, miten tulkitsin asioita. Se ei muuta sitä, etten kokenut tulevani kuulluksi tai nähdyksi. Mielessäni ei käynyt koskaan mitään, mikä kyseenalaistaisi uskomuksen, vaan itsestäänselvästi uskoin huomiotta jäämiseni olevan oikein ja normaalia, koska en ollut tärkeä.

Tuo pieni myönteinen järkytys oli isku sisäisiin uskomuksiini, joita en ollut tuolloin vielä kykenevä kohtaamaan. Ne olivat niin syvällä, kaukana tietoisesta mielestäni. Mutta hetki takertui muistiini. Se on pieni todiste siitä, että minustakin voidaan vilpittömästi välittää. Pieni ase lisää taisteluun haitallisia uskomuksiani vastaan. Hyvä, että se on säilynyt kaikki nämä vuodet, vaikka saikin käyttöönottoa odottaa kauan.

Iso osa muutoksessa mielessä ja elämässä alkaa siitä, että näkee mitä pitäisi muuttaa. Ei voi muuttaa tapoja, ajatusketjuja yms., jos niille on sokea. Muutos ei ole helppo havahtumisen jälkeenkään, mutta sentään mahdollinen. 

Huomaan nyt myös sen, että minulla on opettelemista ottamaan myönteisiä asioita vastaan. Hämmennyn helposti, jos joku osoittaa halua olla ystävällisempi minulle kuin mitä peruskohteliaisuuteen kuuluu. Minä suorastaan pakenen paikalta samalla, kun aivot luovat epäluuloisina motiiveja moiselle käytökselle. Ikäänkuin minua oltaisiin huijaamassa, valmistelemassa petosta varten. Hyvillä ihmisillä on aina tärkeämpää tekemistä kuin minä, joten tämän täytyy olla ansa.

Ymmärrän, ainakin järjen tasolla, miksi tämä solmu päässäni täytyy avata. Jos tahdon syvän ja luottamuksellisen ystävyyssuhteen, minun täytyy kyetä luottamaan toisen hyviin motiiveihin. Kyetä uskomaan, että olen yhtä ihmisarvoinen kuin toisetkin. Ja antaa kohdella itseäni heidän vertaisenaan, ystävään, jos sitä olen.

Tämä pieni positiivinen järkytys avaa mahdollisuuksia. Näen mitä minä olisi hyvä purkaa, jotta voin alkaa rakentaa jotain terveempää.

maanantai 31. heinäkuuta 2023

Kyttyrän kasvattanut

 Nuorempi lapseni on innostunut kuvaeditorista. Hän ottaa tabletilla kuvan esimerkiksi jostain lelustaan ja sitten piirtää editorilla kuvaan lelulle viitan, naamion jne. Hauska ja luova leikki sadepäiville.

Minä en huomannut, kun tuli minun vuoroni päästä taideteokseksi. Lapsen taide ei minua haittaa, tulos oli hauska, mutta kuva paljasti jotain muuta: Minä olen saanut emännän kyttyrän.

Kyseessä on siis ryhtiin liittyvä ongelma. Kun on paljon etukumarassa, pää painuu pikkuhiljaa pysyvästi ja selkäranka kaartuu. Keho kasvattaa selkärangan mutkan päälle pienen rasvakerroksen suojaamaan rankaa.

Minä olen aina ollut huono huolehtimaan ryhdistäni, joten eihän tämä yllätys sinänsä ole. Enemmän hämmästyttää se, etten huomannut ollenkaan. Etten koskaan ajatellut, että ennemmin tai myöhemmin etukumarassa työskentely muuttaa asioita.

No, onneksi internet ja YouTube on tällaisissa pikkuasioissa varsin päteviä tietolähteitä. Ensiksi opin, että englanniksi ilmiön nimi on Dowagers hump. Seuraavaksi opin, että asialle on mahdollista tehdä jotain. Ei tietenkään nopeasti, mutta ajan kanssa.

Dowagers hump -hakusanalla löytää YouTubesta useampiakin harjoituksia, enkä osaa suositella yhtä tiettyä. Olen nyt katsellut useamman ja minusta on mukavaa, että on useampia harjoituksia joista valita se, mikä itselle tuntuu miellyttävältä. 

Ja mikä parasta, harjoitus ei montaa minuuttia kestä. Joten yritän opetella pari yksinkertaista harjoitusta, joita tehdä, kun odottelen toimettomana jotain. Saa vähän tekemistä hetkeen, jolloin muuten vain odottaisi. Haastavin osuus saattaa olla se, että muistan tehdä harjoituksia. Pitää laittaa näkyviin pieni muistutuslappu.

Lista asioista, joita haluan parantaa, kasvoi siis taas. Mutta tämä on pikkujuttu. Se vaatii enemmän kärsivällisyyttä ja aikaa kuin vaivaa. Siksi tämä ei tunnu niin kuormittavalta projektilta kuin moni muu odottamassa oleva projekti tuntuu. Tähän ei tarvitse varata aikaa erikseen, vaan sen voi tehdä kun tulee pari minuuttia luppoaikaa. Ja lapset tarjoavat usein noita parin minuutin odotteluaikoja. Tuleepa nekin hyötykäyttöön. Tähän asti noina hetkinä olen lähinnä harjoittanut kärsivällisyyttäni.

torstai 27. heinäkuuta 2023

Tarpeeksi lääkitty

Olen harkinnut jo jonkin aikaa, että kokeilisin lääkityksestä irtautumista. Kuten olen jo useampaan kertaan todennut, voin paremmin. Ahdistus puskee päälle edelleen tietyissä tilanteissa, mutta yleisesti ottaen voin tasaisesti.

Muistaakseni siitä on viisi vuotta, kun lääkitys aloitettiin. Minä todellakin tarvitsin lääkitystä, mutta sinnittelin raskaus- ja imetyssyistä ilman niin pitkään kuin pystyin. En kunnolla muista, miten selvisin arjesta. Mieleni on ollut melkoisessa sumussa tuohon aikaan. Muistan kuitenkin kuinka merkittävästi toimintakykyni parani. Miten paljon helpompaa oli mennä ja tehdä itsestäänselviä asioita. Se oli edelleen hankalaa, mutta lääkityksen avulla moni asia tuli mahdolliseksi. Olen ehdottomasti sillä kannalla, että jos lääkitystä tarvitsee, sellainen on hyvä apu.

Mutta voisin kertoa lyhyesti lääkityksen huonoistakin puolista. Ensimmäinen lääkkeeni menetti tehonsa ensimmäisen vuoden aikana ja piti vaihtaa toiseen. Lääke nro 2 toi mukanaan hyvin vakavia sivuvaikutuksia, mutta hiipien. Lääkitys ymmärrettiin purkaa, kun sattumalta selvisi sen nostaneen verenpaineeni taivaisiin (muistaakseni 210/120, tai jotain sinne päin). Ja se oli vain yksi monesta vakavasta sivuoireesta, jotka kaikki sujuvasti sivuutin huonon kehoyhteyteni ansiosta ja koska olin ylipäätään välinpitämätön itseni suhteen. 

Kolmas ja nykyinen lääkitykseni oli hyvä kompromissi: teho oli hieman heikompi, mutta riittävä pitämään minut suht toimintakykyisenä ja sivuvaikutukset olivat vähäiset. Olen pärjännyt hyvin sen kanssa. 

Ajattelen kuitenkin, että lääkitys on vain tuki, jonka avulla ongelmaa ja sen syitä voidaan alkaa korjaamaan - olettaen ongelman olevan korjattavissa. En koskaan antanut itselleni tavoitteeksi lääkityksen lopettamista. Jos tarvitsisin lääkitystä lopun ikääni, sitten tarvitsisin. Mutta halusin tehdä parhaani parantaakseni tilannettani. Halusin olla varma, etten jättänyt tekemättä mitään, mitä voin tehdä asian hyväksi. Kun on tehnyt kaikkensa, ei tarvitse jossitella.

Tein terapiassa valtavasti töitä. Ja olen kiitollinen terapeutille, jonka avulla tein järkevää työtä. Omatoimisesti itseäni terapoimalla olisin todennäköisesti vain uuvuttanut itseni henkisessä oravanpyörässä. Oli niin paljon kipeitä asioita, joihin en olisi yksin kyennyt koskemaan, ja tarvitsin terveempiä näkökulmia ja työkaluja asiantuntevalta ulkopuoliselta.

Eihän minua terapiassa täysin kuntoon saatu. Minulla tulee aina olemaan vaikeuksia tiettyjen asioiden kanssa. Minä kuitenkin olen varovaisen optimistinen, että saattaisin pärjätä ilman lääkityksen tarjoamaa tukea. Niin optimistinen että halusin ainakin yrittää. Joten varasin lääkärille ajan, koska tällaiset asiat on viisainta hoitaa hänen kanssaan.

Olin tunteellinen puhuessani lääkärin kanssa. Mukavaa, kun ulkopuolisetkin voivat nähdä edistymiseni. Nyt irrottaudun pikkuhiljaa lääkkeiden syönnistä ja toivon, että vointini notkahda. Reseptini on voimassa, jos en pärjääkään ilman. Yritän olla puskematta ja pakottamatta itseäni lääkkeettömyyteen. Toimintakykyni vaikuttaa myös lapsiini, joten ei ole järkevää pakottaa itseään selviytymään, jos ahdistus- ja pelkotilat palaavatkin tasolle, johon tarvitsisin lääkkeitä.

Toivon parasta. Haluan voida hyvin ja lääkityksen lopettaminen tuntuu saavutukselta, jossa näkyy kaikki se työ, jota edistymiseni tähän pisteeseen vaati. Samalla haluan olla varuillani ja muistuttaa itseäni, etten ole epäonnistunut, vaikka kävisi ilmi, että edelleen tarvitsen lääkkeitäni. Olen edistynyt ja voin paremmin. Miten se voisi muuttua epäonnistumiseksi? Saavuttamani edistyksen arvo - tai oma arvoni ihmisenä - ei riipu tästä yhdestä asiasta. Se minun on tärkeää muistaa.

maanantai 24. heinäkuuta 2023

Hidasta hiljaisuutta

 Luulin olevani fiksu, kun suunnittelin Heinäveden vierailuni kesälomani aluksi. Ajattelin, että tankkaan hiljaisuutta heti alkuun ja siten maksimoin laatuajan lasteni kanssa. Olisin levänneenä rennompi ja paremmin läsnä lasteni kanssa. Ajatus kuulostaa fiksulta, eikö?

Rehellisesti sanoen en osannut arvioida, miten paljon oikeastaan tarvitsin saada levätä rauhassa. Jo autossa matkalla kotiin vuodatin ensimmäiset kyyneleeni, kun kuuntelin lasteni riitelyä takapenkillä. Sinä hetkenä tuntui, että koko matka oli ollut yhtä tyhjän kanssa, koska kaikki vanha tuttu kuormitus kaatui päälleni, enkä tuntenut jaksavani. Olin pettynyt palautumiseni tasooni ja vihainen, koska tankaamani rauha ei säilynyt sisälläni tuntiakaan.

Onneksi aika nopeasti pääsin tuttuihin rutiineihin ja löysin itseni hengittämässä lasten nukahtamisen jälkeen. Usein menen suoraan sänkyyn, kun lapset on saatu nukkumaan, jotta saan nukuttua mahdollisimman paljon, mutta tällä kertaa hengitin kotimme hiljaisuutta hetken aikaa.  Katselin olohuoneesta avautuvaa maisemaa ja vain olin.

Eihän se ole sama asia kuin luostarin rauha, mutta rauhaa se oli. Tuntui hyvältä löytää sitä kotoakin.

Ja voin sanoa, että hetken rauhoittuminen ennen unille käymistä vaikuttaa unen laatuun. Pari yötä olen nyt nukkunut vähän paremmin. Herään luonnollisesti kuuden aikaan ja se tuo mukanaan lisää aikaa olla yksin hiljaisuudessa. Olen perheemme ainoa aamuihminen. Kaikki muut nukkuvat pidempään, joten saan tunnin tai kaksi omassa rauhassa. Tähän asti olen aamutuntini käyttänyt lähinnä vain olemiseen, mutta olen alkanut pohtia miten hyödyntää tuo pieni yksityinen hetkeni parhaiten.

Voisin sen hetken käyttää liikunnan aloittamiseen. Ehkä vihdoin hetki pilatekselle tai aamulenkille. Tai sitten voisin aloittaa jonkin käsityöprojektin (jonka voi pitää piilossa liian innokkailta auttajilta). En tiedä, mutta jotain pientä ikiomaa itselleni, joka veisi minua eteenpäin. 

Minulta kului pari päivää huomata stressitasojeni nousseen. Tunsin paineita keksiä paras ja tehokkain ratkaisu. Tuo pieni aamuhetki alkoi stressata minua, koska en kyennyt nauttimaan siitä. Tunsin syyllisyyttä, koska "tuhlasin" sitä vain olemiseen. Syyllistin itseäni, että minun pitäisi pystyä parempaan.

Onneksi lopulta havahduin ja huomasin olevani matkalla vanhaan ajatusmalliin. Siihen, joka vaatii kaikkensa antamista joka hetki. Siihen, joka vain kuluttaa minut loppuun ennenkuin saavutan mitään pysyvää hyvää. Joten hengittelen taas ja annan kierrosten laskea.

En toistaiseksi päätä, mitä aamuhetkenäni teen. Teen sen, mitä minua aamulla huvittaa tehdä. Jos haluan pötkötellä, pötköttelen. Jos haluan venytellä, venyttelen.

Toisin sanoen en ole vieläkään oppinut pois tehokkuuden maksimoinnista. En ole sisäistänyt mitä eroa on kaikkensa antamisella ja parhaansa tekemisellä. No, askel kerrallaan.

torstai 20. heinäkuuta 2023

Hiljaisuuden jälkeen

Minä olen ollut väsynyt jo pitkään. Olen etsinyt tähän ongelmaan ratkaisua jo pitkään ja minulla on muutamia ajatuksia, miten tätä asiaa parantaisin.

Ensiksi pyrin varmistamaan, että saan säännöllisesti riittävästi unta. Olen nyt tilanteessa, jossa uskallan sanoa, että normaalisti nukun ihan hyvin ja vain satunnaisesti huonommin. 

Väsymys ei ole poissa. Yritän vakuuttaa itselleni, että tarvitsen vain aikaa. Että kaikki se vuosikausien kuormitus ei katoa hetkessä. Mutta kun viikosta ja kuukaudesta toiseen on väsynyt, alkaa epäillä, että jokin muukin asia vaikuttaa.

Toki palautuminen voi olla hidasta myös siksi, ettei minun elämäni ole vain kelvollisia yöunia. Minulla on arki ja velvollisuuteni siinä missä muillakin. Lisäksi ahdistuneisuus kuormittaa mieltäni edelleen - tosin nykyään lähinnä vain tilannesidonnaisesti, ei onneksi jatkuvasti.

Joten päätin hetkeksi paeta arkea hiljaisuuteen. Jonnekin missä taatusti olisi rauhallista, eikä minun tarvitsisi huolehtia kuin perustarpeistani. Minä päädyin Lintulan luostariin.

Voin taata, että siellä on rauhallista. Vierasmaja, jossa yövyin, tarjosi hyvät puitteet vain olla. Ihastelin toki maisemia, lyhyt luontopolku tarjoaa samoilua luonnossa, mutta enimmäkseen istuin vierasmajan yhteistiloissa keinutuolissa ja annoin ajatusteni vaeltaa. Rauhaa ja hiljaisuutta hain ja sitä sieltä löysin.

Minä olen kuitenkin ihmisiä, joista tulee levottomia, jos ovat liian kauan toimettomia. Joten olin suunnitellut tähän pikkumatkaani itselleni pienen haasteen. Olin Lintulassa vain yhden yön, koska seuraavana päivänä kävelisin Valamon luostariin ja yöpyisin seuraavan yön siellä.

Luostarien välillä on metsäpolku, joka on n. 19 km pitkä. Koska olin väsynyt ja epävarma siitä, haluanko lähteä tuntemattomaan metsään, päätin kulkea selkeämpää ja lyhyempää reittiä teitä pitkin (n. 14 km).

Olisin halutessani saanut kyydin eräältä ystävälliseltä naiselta, joka myös oli nauttimassa Lintulan rauhasta, mutta tunsin tarvetta kävellä.

Matkaan meni vähän yli 2,5 tuntia. Ja voin sanoa olleeni kiitollinen, että olin varmuuden vuoksi pakannut sadeviitan mukaan. Pidän kävelemisestä ja sateen tuoksusta, mutta en erityisemmin välitä olla läpimärkä. Joten hetken rankkasateesta huolimatta tuo pieni vaellus oli jotain, mistä todella nautin.

Valamossa jatkoin rauhan ja hiljaisuuden tankaamista. Sauna tuntui kävelyn jälkeen erityisen hyvältä (luostarissa on yöpyjille saunavuorot ke ja la). Muuten vain olin ja hengitin hiljaisuutta. Tuntui hyvältä saada olla kuormaton. Elää hetki ilman velvollisuuksia ja kiireitä. Vain olla.

Olisin mielelläni tehnyt matkasta pidemmän, mutta se ei ollut mahdollista. Lasten hoito ja budjetti rajoittavat. Palasin siis arkeen vähän levänneenä, mutta en palautuneena.

Opin kuitenkin, että minun on irtauduttava kotoa. Ei tarvitse lähteä luostariin, mutta ulos. Minulle voisi tehdä hyvää tehdä pidempi kävelylenkki viikottain. Joten se on seuraava tapa, jota lähden sisällyttämään elämääni.

Olen optimistinen, että osaan kuunnella tarvettani palautumiseen ja nyt on aika omaksua sopivaa tekemistä. Yritän muistaa, että pienin askelin ja puskematta eteenpäin. 

perjantai 14. heinäkuuta 2023

Dinosaurukset Tampereella

Yhteiset hetket lasten kanssa ovat korvaamattomia. Siksi haastoin itseni ja teimme päivämatkan Tampereelle, ja siellä ensisijainen kohteemme oli Dinosaurukset-näyttely.
Lapset tykkäsivät näyttelystä. Liikkuvat ja ymmärtääkseni aidon kokoiset hirmuliskot tekivät vaikutuksen. Vanhempi tykkäsi virtuaaliesityksistä, joita katsottiin vr-laseilla ja jonotti ihailtavan maltillisesti useampaan. Nuorempi katseli yhden ja sai ilmeisesti matkapahoinvointia, eikä halunnut enempää. Ymmärrän, koska koin saman. Oli kiehtovaa katsella dinosauruksia kuin ne olisivat siinä, mutta olo ei sallinut useampia vierailuja virtuaalimaailmaan.

Olen vähän kahden vaiheilla, onko näyttely hintansa arvoinen (perhelippu 65 e). Lapset nauttivat ja se on paljon arvoista. Oma kokemukseni ei ollut lähellekään maksetun hinnan arvoista. Olihan näyttely hieno, aivan oikeasti hieno, mutta ei niin laaja kuin odotin maksun perusteella. Lisäksi ihmismäärä ja jonotus hankaloittivat kokemuksesta nauttimista. Olimme näyttelyssä vähän yli tunnin ja mitä enemmän mietin, sitä ylihintaisemmalta näyttely tuntuu.

Joten meidän piti keksiä tekemistä vielä useammaksi tunniksi ennen kuin palaisimme junalla kotiin. Onneksi Tampereella on muutakin tekemistä, katseltavaa ja ihmeteltävää. Kävimme limsalla hotelli Tornin huipulla (melkoiset maisemat). Kävimme vakoilumuseossa (salakäytävät olivat lasten mielestä parasta siellä) ja tietenkin jäätelöllä.

Huolimatta kaikesta kivasta, tämä ei ollut helppo päivä minulle. Tottakai tiesin jo etukäteen, että ihmismassat ja kaikki muu hälinä stressaisivat minua. Mutta varasin itselleni mukaan vastamelukuulokkeet ja ohjeistin mieheni ottamaan ohjat täysin käsiinsä, jos minun tarvitsee ottaa hetki itselleni. Ahdistuksenhallintataitoni olivat tosiaan koetuksella. Onneksi olen oppinut kommunikoimaan näistä asioista, joten minun ei ole pakko puristaa itseäni eteenpäin selviytymismoodissa.

Olen nyt hyvin väsynyt, mutta koen selvinneeni hyvin. Parhaiten näen sen siinä, miten maltillisesti jaksoin ojentaa lapsia, kun he sitä tarvitsivat. Otin kyllä ylimääräiset pari minuuttia ihan vain hengittelyyn joka kerta vessassa käydessäni. Todennäköisesti erittäin hyvin käytettyjä minuutteja.

Mutta voin rehellisesti sanoa, etten jaksaisi ihan heti samanlaista uudestaan. Kaikki minussa vaatii aikaa palautumiselle. Joten sitä tänä iltana. Ja lähiaikoina minua odottaakin pieni parin yön reissu ihan yksin rauhaan ja hiljaisuuteen. Sitä odotan.

Tiivistettynä: hyvä, mutta uuvuttava päivä. Nautin erityisesti lasteni ilosta. Tämä päivä oli nimenomaan heille suunnattu, joten oma epämukavuuteni on sivuseikka. Jos kulut vähän harmittavatkin (maksoin aika paljon asioista, joista en suuremmin nauttinut), keskityn muistamaan keiden iloon minä sen summan oikeasti sijoitin.

lauantai 8. heinäkuuta 2023

Muutoksen mielessäpitäminen

Muutosten tekeminen on haastavaa aikuisiällä. En tiedä, miten en ole aiemmin hoksannut, että tapoihin pinttyminen on melkoinen asia haastaa. 

Arjen on pyörittävä tehokkaasti, ja vuosien aikana sitä on hionut tietyt tanssiaskeleet kuljettamaan itsensä läpi päivän. Ja toiston voimalla ne askeleet tarttuvat mieleen. Lopulta voi keskittyä mielessään pyörittelemään muita asioita, kun keho automaattiohjauksella suorittaa rutiinikuviot.

Olisipa mukavaa, jos olisin tyytyväinen arkikuvioihini, enkä kokisi tarvetta muuttaa mitään. Perusrutiinit ja velvollisuudet sujuisivat tehokkaasti ja aikaa ja energiaa jäisi elämästä nauttimiseen.

On monta asiaa, mitä haluan muuttaa. Ja se on pitkään tuntunut melkein liian työläältä projektilta. Mutta muutoksenkaipuu on herätellyt yrittämään. Ja sitten olen yrittänyt täysillä. Kaikki tai ei mitään. Kuvitellut, että kun antaa kaikkensa, muutos tapahtuu tuosta noin vain. Ehkä kuukauden jälkeen olisi asia kunnossa, ja vanhat, huonot tavat pelkkä muisto vain.

Muutos on vaikea. Joitakin asioita olen onnistunut muuttamaan (jo 10 vuotta ilman tupakkaa!) ja joistakin tavoista poisoppiminen tuntuu melkeinpä mahdottomalta.

Koen, että olen jo saanut tehtyä ne muutokset, jotka voin tehdä pelkästään itsepäisesti puskemalla. Joten on järkevää yrittää erilaisia keinoja muutokseen. Mainitsin jo aiemmin, että harjoittelen itseni kuuntelemista ja lempeämpää kohtelua. Se on toiminut hyvin.

Ainakin silloin, kun muistan kuunnella itseäni.

Vie yllättävän paljon energiaa toimia eri tavalla kuin aiemmin. Ennen vain sivuutin kaikki kehoni lähettämät viestit ja puskin kunnes sain tehtyä mitä täytyi tai kunnes olin näännyksissä. Huono kehoyhteys mahdollistaa tällaisen itserääkin. Se myös haittaa lääkärillä käyntiä, kun kysyvät millaisia oireita minulla on. En osannut sanoa, kurja ja ehkä vähän paineen tunnetta päässä.

Olen yrittänyt muutosta tällä lempeämmällä tavalla vasta vähän aikaa, mutta huomaan merkkejä, jotka tekevät oloni optimistiseksi. Ja tiedostan, että parantunut kehoyhteys auttaa paljon. Muuten en varmasti muistaisi kuunnella itseäni, koska minun pitäisi pysähtyä kunnolla kuulostelemaan oloani. Nyt huomaan (ainakin välillä) merkin, joka muistuttaa itseni kuuntelemisesta.

Tänään tunsin tarvetta lähteä liikkeelle, joten lähdin kävelylle. Melkein 1,5 tuntia suht reipasta kävelyä tihkusateessa. Ja nautin siitä. Pidän sateen tuoksusta. Nautin viileydestä ja kesän vihreydestä. Lähden sopivana hetkenä mielelläni uudestaan.

Muutosta auttaa, kun nauttii ja haluaa palata toimintaan uudestaan. Minun pitää vain muistaa pitää mielessä mitä tavoittelen ja millä tavalla ja miksi. Etten palaa keinoihin, jotka eivät kohdallani toimi. Kertaus auttaa ja siksi toistan itseäni.

maanantai 3. heinäkuuta 2023

Oma polku hyvinvointiviidakossa

Nykyään on helppoa saada apua elämäntapamuutokseen. Kannustusta, neuvoja ja ohjausta liikunnan aloittamiseen suorastaan hyppii silmille etsimättäkin. Eikä siinä sinänsä mitään vikaa ole. Minä kannatan sitä, että tarvittava apu on saatavilla helposti mahdollisimman monelle.

Minua on vain alkanut häiritä viestinnän sävy. Se on niin käskevä ja niin rajaava. "Polta rasvaa nyt" -viestihän se. Olen huomannut tämän ennenkin, mutta nyt, kun yritän löytää itselleni sopivaa tietoa ja apua, tämän tapainen viestintä häiritsee. Minun pitää muistuttaa itseäni millaista muutosta olen tekemässä. Muistuttaa, ettei tällä kertaa ollut tarkoitus ottaa 30 päivän tehokuuria, jonka pusken läpi. Olen kokeillut riittävän monta kertaa tietääkseni, että sen jälkeen olisin haluton tekemään mitään, joten vain valuisin lähtöpisteeseen.

On työlästä etsiä tarvitsemaansa yksilöllistä ohjausta, jos vaihtoehtona ei ole henkilökohtainen valmentaja. Tietoa on, onneksi, mutta se on sekoittunut kaiken muun informaation joukkoon. Internet on täynnä keskusteluja, faktaa, humpuukia, viihdettä, haasteita, trollausta... ja kaikesta tuosta sisällöstä on hyvin työlästä siivilöidä se, mikä on relevanttia itselle.

Minun on opeteltava sulkemaan silmäni informaatiolta, joka häiritsee pyrkimyksiäni. Rasvanpoltto on sivutuote, pääpyrkimys on kokonaisvaltainen hyvinvointi. 

Tämä tie on vaikea kulkea yksin. Mutta ei mahdoton. 

Eikä minun tarvitse pitää kiirettä. Minun ei kannata pitää kiirettä. Voin ottaa askeleen sivuun, jos siten vältän ylenpalttisen, tarpeettoman kuormituksen. Tosiasia on, että ylikuormitun helposti, eikä asian kieltäminen ole ratkaisu. Inhottava heikkous, mutta tosiasioiden hyväksyminen auttaa minua tunnistamaan toimivat keinot hyvinvointini parantamiseen.

Toivottavasti opin joskus myös ilmaisemaan tarpeitani toisille. Pitäisin siitä, että kokisin tulleeni kuulluksi ennenkuin antavat neuvoja ja ehdotuksia. Olen liian monta kertaa ollut tilanteessa, jossa toinen on olettanut ymmärtäneensä ongelman ja tyrkyttää ratkaisuaan siihen. Haluan ratkaisun omaan ongelmaani, en jonkun toisen ongelmaan. Mutta olen liian kiltti sanomaan mitään ja vain lakkaan keskustelemasta aiheesta. Ajan ja energian tuhlausta, eikä minulla ole kumpaakaan tuhlattavaksi.

Toivon, että katson joskus tähän hetkeen ja iloitsen siitä, miten pitkälle olen päässyt alkuhankaluuksien jälkeen. Ja monien välihankaluuksien. Että jaksoin kulkea omaa polkuani, vaikka näin monia kylttejä ehdottelemassa muita teitä. 

Juuri nyt kuitenkin pitää keskittyä ottamaan askel kerrallaan. Ja hengittämään.

perjantai 16. kesäkuuta 2023

Lähes laahavat askeleet

 Minä niin mielelläni edistyisin tavoitteissani nopeasti. Olisi mahtavaa vain päättää, että nyt minä tästä lähtien huolehdin terveydestäni. Ja sitten vain ilman ongelmia lähtisin pienelle aamulenkille tai valitsisin ruoakseni hyvää perusruokaa leivän puputtamisen sijaan. Uusi, terveempi elämä vain alkaisi, koska päätin niin.

Toisin sanoen, tahtoisin muutoksen olevan helppoa. Ja minua turhauttaa, ettei se ole.

Viime päivinä olen ollut väsynyt ilman selkeää syytä ja olen päästänyt itseni helpolla. Olen hoitanut velvollisuuteni, mutta rimaa hipoen. Juuri sen verran hyvin, etten tunne syyllisyyttä lepäämisestä.

Edelleen kamppailen itseni kanssa siitä, kuinka kovasti minun tarvitsee painaa ja puskea itseäni. Tahtoisin tehdä enemmän ja olla tehokkaampi kuin jaksan olla. En tahdo tuntea olevani hyödytön, koska minun mielessäni hyödytön ja merkityksetön ovat synonyymeja. Jos en ole hyödyksi, en merkitse mitään. On vaikea taistella ajatusta vastaan ja muistaa oma ihmisarvonsa. Ihmisarvo ei katoa, kun väsyy.

Päätin, etten pakota muutosta aktiiviseen ja terveelliseen elämään. Iso osa minusta haluaa kulkea rauhallisesti ja levätä. Samaan aikaan haen välineitä muutoksen helpottamiseksi: tietoa erilaisista liikkumisjutuista (esimerkiksi mistä voi vuokrata kanootin tai sup-laudan) ja olen lukenut motivaation kasvattamisesta ja ylläpitämisestä. Tämän lisäksi tartun jokaiseen terveelliseen valintaan, mihin sinä hetkenä pystyn. Ne ovat pieniä valintoja, mutta hyviä valintoja.

Haluan uskoa, ettei pidä liikaa panostaa vauhtiin. Haluan tehdä tämän lempeästi, jotta se kestäisi. Siksi en pakota itseäni liikkeelle, vaan pidän mieleni ja kiinnostukseni haluamassani suunnassa silloinkin, kun laahustan väsyneenä. En ole epäonnistunut, vaikka en kykene tekemään tätä muutosta nopeasti. 

Ainakin voin sanoa, että olen oppinut paremmin kuuntelemaan itseäni ja kehoani. Ja pitkällä tähtäimellä se auttaa minua matkallani. Vahvistun, kun osaan levätä tarpeitteni mukaisesti. Mutta silti... olisi mahtavaa, että isoin muutos olisi jo takana. Että olisin jo saanut muutoksen liikkeelle niin, ettei minun tarvitsisi huolehtia siitä, että vauhti pysähtyisi. Tässä alkuvaiheessa menee paljon energiaa tuohon liikkeellä olon ylläpitämiseen.

No, juuri nyt on mentävä hitaasti. Onneksi ei ole mitään syytä, että minun pitäisi olla "valmis" tiettyyn aikaan mennessä. Onneksi on mahdollista levätä luovuttamatta.


sunnuntai 4. kesäkuuta 2023

Tauko liikunnasta, muttei kasvusta

Lapseni sairastavat, ja minulla on pieniä flunssanoireita. Toisin sanoen mieleni on nyt saanut syitä, jotka kelpuuttaa päteviksi verukkeiksi liikunnan välttelyyn.

Minulla ei ole tarpeeksi tietoa siitä, miten vajaakuntoisena mennään eteenpäin. Kipeänä treenaamisesta on varoiteltu, syystäkin. Mutta missä menevät rajat? Milloin on liian kipeä liikkumaan? Miten liikkumista suhteutetaan omaan kuntoon?

Kysymyksiä, joihin luulisi löytävän vastauksia terveellä järjellä. Mutta kun osa itsessä vastustaa muutosta ja haluaisi palata vanhoihin tapoihin, hämmentyy. Ja epävarmana sitä haluaa ottaa varman päälle.

Yritän panostaa hyötyliikuntaan nyt, kun en uskalla lähteä juoksemaan tai heiluttamaan kahvakuulaa. En tahdo että eteenpäin meno unohtuu. Jotenkin täytyy pitää asia mielessä, että kun flunssa on saatu karkotettua kodistamme, jatkan matkaani kohti parempaa kuntoa, parempaa vointia.

Eikä liikunta ole ainoa asia, mikä tukee hyvinvointia. Joten nämä sairastamisen päivät voi nähdä myös mahdollisuuksina rakentaa eri asioita. Viettää rauhallista laatuaikaa lasten kanssa, vaikka näyttämällä heille Youtubesta omia lapsuuden suosikkeja (sivuhuomautus: SuperTed oli hitti). Tai harjoitella rauhoittumista. Luoda oma teeseremonia. Tai mitä vain keksiikään.

On mahdollista antaa keholle lepoa, jota se tarvitsee taistellakseen sairautta vastaan, ja antaa itselleen mahdollisuuksia rakentaa parempaa. Me ihmiset olemme moniulotteisia. Meidän ei tarvitse siirtyä passiivisiksi ruudun tuijottajiksi sairastaessammekaan.

Mutta jos jotain minun pitää ottaa opikseni, on jatkuva muutos. Ei kannata tehdä liian joustamattomia suunnitelmia. Juuri nyt voin vain hengittää, levätä ja pitää mielessä se, mitä tavoittelen. En epäonnistu niiin kauan kuin en luovuta.

lauantai 27. toukokuuta 2023

Mahdollisuuksien rajoissa

Mikä tahansa elämän tarkoitus lopulta onkaan, voi sanoa kuitenkin, että elämä on kasvutarina. Me kasvamme, mutta emme samalla tavoin kuin luonto ympärillämme. Meillä on yllättävän paljon vaikutusvaltaa siihen, mihin suuntaan lähdemme kasvamaan. Emme ole yhden sijainnin, luonnonvoimien ja eläinten armoilla, kuten vaikkapa puut. Tosin kaipa jotkut meistä voisivat valita istuttaa peppunsa johonkin ja pysyä siinä. Eikä luonto pakota meitä lentämään talveksi etelään, vaikka sitäkin tapahtuu.

Meillä ihmisillä on paljon mahdollisuuksia vaikuttaa elämämme suuntaan. Kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia, mutta niitä on enemmän kuin ihmismieli voi ymmärtääkään. Tosin monet rajoittavat mahdollisuutensa oman ymmärryksensä ja harkintansa rajoihin, ja pystyvät tämän loogisesti ja hyväksyttävästi itselleen perustelemaan.

Enkä voi väittää, että kaikkien mahdollisuuksien tutkiminen olisi järkevää. Aika tulee ongelmaksi. Joihinkin mahdollisuuksiin voi tarttua vain tiettynä hetkenä, ja tämä voi vaatia melkoista rohkeutta (tai harkitsemattomuutta ja typeryyttä, vaikea sanoa). Mutta elämme kaikki elämää, jossa kaiken hälinän keskellä voi tehdä valintoja, jotka avaavat lisää mahdollisuuksia. Elämäntapamuutokset lienevät yleisimpiä. 

Teoriassa, jos panostamme tarpeeksi aikaa ja vaivaa kunnon kohottamiseen, meille tulee mahdolliseksi osallistua maratonille, vaelluksille jne. Siellä tapaa ihmisiä, joiden kautta avautuu jälleen lisää mahdollisuuksia. Vastaava juttu, jos päättää käyttää aikaansa kielten opiskeluun. Uudet taidot, kyvyt ja ominaisuudet vaikuttavat.

Mielestäni aika on rajoittavin tekijä. Nykyään on niin kiire, ettei ehdi miettimään mitä oikeastaan haluaa elämältään. Monet luulevat tietävänsä.

Minä puolestani en oikein tiedostanut mitä halusin. Tai oikeastaan halusin asioita, jotka olivat ristiriidassa keskenään. Halusin kuulua johonkin ja halusin lähteä omille teilleni. Enkä sitten tuntenut kuuluvani mihinkään (koska ympärilläni olevat ihmiset eivät jakaneet kiinnostuksen kohteitani), enkä päässyt matkaankaan. Ennen kuin nyt.

Nyt teen muutosta. Terapia oli hyvä ja erittäin tarpeellinen alku. Nyt voin jatkaa matkaa itsessäni ilman sherpaani. Uskon, että nyt vihdoin osaan kasvattaa itseäni. Nyt tutkin mitä oikeasti haluan. Ja missä muodossa voin sen saada.

Olen jo huomannut, että pienetkin askeleet vievät eteenpäin, kun niitä vain malttaa ottaa tarpeeksi monta. Pitkäjänteisyys ei kuulu vahvuuksiini, joten sen harjoittaminen on hyödyllistä kasvulleni nyt ja tulevaisuudessa. Koska en jaksa pitkäjänteisesti panostaa yhteen asiaan, olen yrittänyt ottaa askeleita muutamassa asiassa. Kun kyllästyn/tuskastun yhteen, siirryn toiseen. Vähän kuin circuit-treeniä. 

Kaikki pienet panostukseni liittyvät tietyn pohjan luomiseen: haluan voida hyvin ja hyvinvointia voi kohentaa monella tavalla. Minä otan pieniä askeleita liikunnassa, kodin viihtyvyydessä ja lukuharrastukseen palaamisessa. Haluan nähdä mikä on minulle mahdollista sitten, kun oikeasti voin hyvin. Millaisin fyysisin ja henkisin resurssein voi tavoitella unelmia ja erilaisia mahdollisuuksia? Olen utelias näkemään, ja tämä uteliaisuus osaltaan ruokkii motivaatiotani jatkaa.



torstai 25. toukokuuta 2023

Eilisen ja huomisen virheet

Inhimilliset virheet värittävät jokaisen elämää. Maailmassa on sen verran paljon ihmisiä, että uskaltaa sanoa, että virheitä tapahtuu joka hetki. Nyt. 

Ja nyt.

Olen kärsinyt toisten tekemistä virheistä. Itse tekemistäni virheistä puhumattakaan. Jotkut menneisyyden virheistäni hyppäävät vieläkin välähdyksinä mieleeni muistuttamaan häpeästä. Tietenkin olen jo aikoinaan yrittänyt korjata virheeni ja oppia niistä, mutta mokomat jäivät painamaan mieltä. Kalvamaan syvältä.

Ikä on tehnyt hyvää. En enää jää ajattelemaan niitä, vaan annan seuraavien ajatusten ajaa typeryydet pois mielestäni. Tämän opettelu vei kauan, mutta on toiminut hyvin. Ne ikävät häpeäflashbackit tulevat aina takaisin. Huomasin että pääsee helpommalla, kun antaa niiden tulla... ja mennä.

Tulen tekemään vielä monia virheitä. En tarkoituksella, mutta en usko saavuttavani täydellisyyttä koskaan. Itseasiassa olen täysin vakuuttunut siitä, että olen ihminen loppuun saakka.

Haluaisin sanoa, että hyväksyn epätäydellisen maailman niin perusteellisesti, ettei mikään enää vaivaa minua. Että siinähän tulevat ja menevät, kun ei niitä voi estääkään. Mutta en voi. Virheitä tulee kyllä, mutta välinpitämättömyys voi synnyttää niitä lisää ja isompia. 

Tasapaino. Se sana hyppää esiin aina, kun pohdin miten toimia milloin minkäkin asian suhteen. Hyväksyä virheet, ottaa vastuu niiden oikaisemisesta, mutta antaen niiden jäädä menneisyyteen... siinä on tasapainoa etsittäväksi. 

Milloin voi päästää irti? Sitten kun asia on muilta unohtunut? Kun on pyytänyt anteeksi? Kun on saanut anteeksi?

En tiedä. Virheitä on niin monenlaisia. Pahimpien seuraukset muuttavat elämää radikaalisti. Eikä aina pelkästään omaa.

Joskus on virhe antaa menneisyyden virheen vaikuttaa nykyhetkessä. Ainakin silloin, kun se estää rakentamasta parempaa. Olen rangaissut itseäni virheistä näin. Ja miksi? Että virheen seurauksena olisi vielä vähemmän mitään rakentavaa? Typerää. Opiksi ottaminen ja eteenpäin meneminen vain tuntuivat armolta, jota en ansainnut. Eikä minulla ollut tervettä käsitystä riittävästä itsekurituksesta.

Joskus taas virheen kantaminen takaraivossa pitää huomion tiessä, jota kulkee. Se voi olla hyödyllistä. Muistutus, miksi tekee asiat eri tavalla. Mutta sekin voi käydä raskaaksi kantaa.

Minä en tahdo enää kantaa menneisyyden virheitäni. En ole enää lapsi, enkä teini. En ole kasvanut aikuiseksi eilen, vaan tiedän vähän paremmin (joistakin asioista). Ymmärtämättömyydestä, kokemattomuudesta ja lapsellisuudesta kummunneet virheet saavat jäädä. Ne kuuluivat sille lapselle, teinille jne, joka ne teki. Ei minulle, joka olen nyt.

Otan vastuun niistä virheistä, joita teen nyt. Ja yritän olla kantamatta mitään, minkä kantaminen on pois hyvästä kasvusta. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta tahdon ainakin yrittää.

sunnuntai 21. toukokuuta 2023

Keho osana minua

Kun mietitään mielenterveyden haasteita, keho on helppo unohtaa. Toki asiantuntijat ovat jo kauan tienneet, että liikunnasta on apua. Mutta on eri asia tietää faktoja kuin oikeasti ymmärtää.

Muutama vuosi sitten elin mieleni sisällä elämäni haastavimpia aikoja. Minusta tuntui, etten selviäisi enää kauan. Puskin ja puskin selvitäkseni arjesta ilman, että kukaan huomaisi miten kovilla olin.
Jos joku olisi silloin käskenyt lähteä ulos lenkille, olisin joko katkaissut sen ihmissuhteen tai sitten puskenut itseni sen rajan yli, jonka takaa ei enää palata.

Nyt, kun voin merkittävästi paremmin, voin sanoa, että minulle paras ratkaisu oli opetella antamaan itselleni - mielelleni ja keholleni - lupa levätä. Ja se oli vaikeaa. Tunsin valtavaa syyllisyyttä. Kauan.

Onneksi minulla oli hyvä terapeutti, jonka kanssa keskustellessa sain hyvän puolustajan sisäistä syyttäjääni vastaan. Olin elänyt kauan uskomuksessa, että vain tekemistäni arvostetaan. Minulla itselläni ei ollut arvoa. Eli jos en tehnyt mitään, en ollut tärkeä.

En rehellisesti sanoen ole ihan saanut uskomusta pois itsestäni. Minä kuitenkin voin nähdä, että pystyn parempaan, kun voin hyvin. Se on alku. 

Keho on osa minua. Se kuulostaa itsestään selvältä, mutta minunlaiselleni se on tärkeä muistutus. Minä sivuutin kehoni niin tehokkaasti kuin pystyin. Olen opetellut taas kuuntelemaan sitä. Se auttaa minua ymmärtämään mitä tarvitsen voidakseni paremmin. 

Pidän nyt huolta itsestäni. Alkuun pääsin, kun aloin miettimään rajaa itsekkyyden ja itsestähuolehtimisen välillä. Se raja on jossain. Mutta voin pestä hampaani aamuin illoin, eikä kukaan syyttäisi minua liiasta itsekkyydestä. Oli siis jotain, mitä jo tein itseni hyväksi. 

Aloitin asioista, mitkä tuntuivat mukavalta. Ihan vain yksinkertaisia asioita. Ostin vähän kalliimman saippuan, jonka tuoksusta pidin. Ja käytin sitä. Otin aikaa lukeakseni. Hurahdin teehifistelyyn.

Otin elämääni mukaan tuoksuja, Makuja, kosketusta... siitä se alkoi. Hitaasti.

Jos jotain tämä muutos on vaatinut, niin kärsivällisyyttä. Tai kykyä unohtaa maalin ja keskittyä tähän hetkeen ja oppia nauttimaan pienistä asioista juuri nyt. Ja antaa itselleen luvan tarttua johonkin, jos se voi viedä johonkin mihin tahtoo. 

Edistyn, enkä edes tiedä missä maali on. En ole perillä, en tule valmiiksi. Mutta jo matka parempaan on hyvä. Poistun vanhoista tiukoista rajoista millimetri kerrallaan. Onkin jo hieman helpompi hengittää.

tiistai 2. toukokuuta 2023

Sisäistä rauhantekoa

Ensimmäinen asia, jonka suhteen haluan tehdä rauhan, on kärsimysvertailun päättäminen kilpailumielessä. Suurimman osan elämästäni olen odottanut vuoroani. Hetkellä, jolloin ei olisi ketään, joka tarvitsisi apua enemmän kuin minä. Sitä päivää ei koskaan tule. Vasta äidiksi tuleminen sai minut hakemaan apua enemmän kuin mitä minimissään tarvitsi selviytyäkseen. Halusin, että lasteni lapsuus olisi mahdollisimman hyvä ja turvallinen kasvaa. Enkä uskonut, että ahdistuksen ja pelkotilojen piinaama äiti kykenisi sellaista antamaan. Joten tein töitä aivan eri tasolla. En enää pyrkinyt pelkästään selviytymään. Halusin olla riittävän hyvä esimerkki siitä, miten elämää voi elää. Ei ehkä täydellinen, mutta parempaan pyrkivä ja oma itsensä.

Mutta minä tunsin syyllisyyttä. Kuinka moni apua tarvitseva jäi ilman terapeuttia, koska minulla oli nyt sellainen. Minua vaivasi ajatus siitä, etten ollut tarpeeksi rikki ollakseni oikeutettu apuun ennen toisia.

Elämän jättämät jäljet ovat sellainen asia, joka väistämättä aiheuttaa vertailua. Kun käy läpi jotain kipeää, on helppo löytää joku, joka muistuttaa siitä, että jollakulla toisella on asiat vielä huonommin. Ja tottakai itsekin tapaa heitä, jotka kärsivät enemmän kuin itse. Mutta kun, puhutaan fyysisistä vaivoista, on selkeämpää: Jos olet murtanut jalkasi, ansaitset ja saat apua, vaikka samaan aikaan apua tarvitsee ja saa joku, jolla on murtumia selkärangassa. 

Nyt, kun olen päässyt näkemään paremmin millaisen kuvan menneisyyteni haavat kokonaisuutena muodostavat, voin sanoa, että minun olisi pitänyt saada apua jo paljon, paljon aiemmin. Miten moni asia olisikaan ollut eri tavalla, jos teini-minä olisi ohjattu avun pariin. Millainen teini lakkaa syömästä, jos kyseessä ei ole anoreksia? Jos minulla olisi ollut anoreksia, olisin saanut apua, mutta minulla ei ollut, joten olkapäiden kohauttelu sai riittää avuksi.

Rehellisesti sanoen, minä ymmärrän oikein hyvin, miksi en silloin saanut apua. Se on tuttu kaava: avuntarvitsija salaa avun tarpeensa + lähipiiri keskittyy tärkeämpiin asioihin + vähäiset resurssit ylipäätään = selviydy omillasi. Minun vanhempani tahattomasti kasvattivat minut liian itsenäiseksi. Minun mielessäni on kuin kiveen hakattuna laki, etten saa kuormittaa toisia ihmisiä. Toisin sanoen, minä en saa koskaan pyytää apua. Tai ainakin siihen pitää olla hyvä ja perustelu syy, jonka hyväksyisi kuka tahansa.

Jollain tavalla minä aina kaipasin, että joku tarpeeksi vaikutusvaltainen antaisi minulla luvan saada apua. Mutta tunsin, että niin kauan kuin selvisin itse, en sitä tarvinnut. Silloin kun todellakin tarvitsin apua, otin sitä vastaan niin vähän kuin suinkin. Juuri sen verran, että selviäisin.

Tavallaan ymmärrettävää, mutta lopulta todella huono ratkaisu. Minun ydinongelmani eivät koskaan ratkenneet, koska en osannut itse niitä ratkaista, enkä päässyt avunpiiriin. Niinpä elin hyvin tiukoissa rajoissa, jos sitä voi elämiseksi sanoa. Selviydyin. Ja koska selvisin, ajattelin etten ansainnut apua. Että apua saisivat vain ne, jotka sitä todella tarvitsivat.

Nyt, kun minulla alkaa olla vähän voimavaroja muuhunkin kuin selviytymiseen, mietin miten paljon enemmän minulla oikeastaan on annettavaa. Minä voin olla avuksi toisille. Minä voin olla mukana rakentamassa parempaa.

Olen kiitollinen, että Suomessa mielenterveyspalveluihin panostetaan edes jonkin verran. Olen kiitollinen saamastani avusta. Mutta samaan aikaan näen, että palvelujentuottajat eivät pysty vastaamaan tarpeeseen ja heidän on tehtävä palveluihin rajauksia ja muita kipeitä valintoja. Avuntarvitsijalta vaaditaan aktiivisuutta, pitkäjänteistä etenemistä ja sitoutumista jatkuvaan työskentelyyn. Kaikki eivät pysty siihen, eikä kaikilla ole lähipiiriä apua taistelussaan. Tilanne on vaikea. Joka tasolla sama ongelma: resurssit vs. tarve. 

Avunsaantiväyliä on onneksi useampia, ja niitä tarvitaan. Niiden, joiden avun tarve on vähäisempi, ei pitäisi joutua odottamaan, kunnes heidän avun tarpeensa on muuttunut vakavaksi ja kiireelliseksi. Hekin tarvitsevat apua. Kaikkien etu olisi, että heidän ongelmansa tulisi hoidetuksi ennen kuin ongelma on vakava ja vaikeasti hoidettava.

Monet niistä, jotka ovat saaneet apua, ovat halunneet auttaa niitä, jotka eivät vielä avun piirissä ole. He pystyvät tarjoamaan vertaistukea, apua byrokratian paperiviidakkoon ja niin edelleen. Avun saanut kykenee toimimaan yhteiskunnassa aivan eri tavalla kuin ennen, kun elämä ei ole pelkkää selviytymistä päivästä toiseen. Sitä pystyy rakentamaan parempaa, kun voimat eivät mene ylläpitämiseen.

Toistan nyt paljon itseäni, mutta minusta on tärkeää painottaa sitä, että apua saa hakea jo silloin, kun sitä tarvitsee vain vähän. Ei tarvitse odottaa ongelman paisuvan isommaksi ja näyttävämmäksi, että saa oikeuden apuun. Koska voimia tarvitaan paljon senkin jälkeen, kun on saanut apua. Ikävä kyllä työtä oman mielensä (ja/tai kehonsa) kanssa ei voi koskaan kokonaan ulkoistaa toisille. Saadun avun hyöty riippuu paljon siitä, miten sitä hyödyntää taistelussaan. Mitä luulet tapahtuvan, jos lakkaat taistelemasta?

Metaforisesti apu voi olla sitä, että seppä on vihdoin saanut taottua sinulle, ritarille, miekan, jolla käyt taisteluun lohikäärmettä vastaan. Jos oletat, että miekan saatuasi sinun tehtäväsi on maata ja  vain odottaa, että lohikäärme syöksyy miekkaan... No, ehkä olisit voinut jättää miekan jollekulle toiselle.