Erään myönteisen järkytyksen kohtaaminen

Kauan, kauan sitten, kun olin käymässä ensimmäistä taisteluani masennuksen kanssa, koin pienen, silloin merkityksettömältä ja hämmentävältä tuntuneen järkytyksen. Tapasin silloisen psykologini kesätauon jälkeen ja kerroin hänelle kesän aikana tapahtuneista elämän muutoksista: olin tavannut jonkun ja seurustelin sekä olin saanut pitkäkestoisen määräaikaisen työn. Kaksi isoa, myönteistä muutosta.

Muistan vieläkin psykologin reaktion. Hän oli silminnähden iloinen puolestani. Mutta eniten tilanteessa hämmensi se, että toisen vilpitön ilahtuminen järkytti minua. Sivuutin oman reaktioni, enkä tuonut sitä esiin. Ei minulla ollut kykyä puhua aiheesta, jota en ymmärtänyt. En muista, miten tapaaminen eteni. Muistan vain tuon hetken järkytykseni ja muistan sen hyvin elävästi.

En tiedä, miksi aivoni päättivät tuoda esiin tuon pienen hetken pinnalle juuri nyt. Tein palauttavaa harjoitusta, ja mielikuva kumpusi jostain ja sai minut kyyneliin. Hetken tunsin oloni tyhmäksi, kuten silloinkin. Miksi se, että joku iloitsee kanssani, järkyttää minua?

Nyt olen viimeinkin oppinut työskentelemään mieleni kanssa, joten annoin tunteiden ja kaiken muun sisälle sullomani vain tulla. Ihmettelin hetken ja sitten surin. Koska oikeastaan tämä positiivinen järkytys peittää alle surullisen todellisuuden uskomuksista, joita minulla on ollut. Nimittäin sen uskomuksen, ettei minun saavutuksillani, iloillani yms. ole merkitystä kenellekään. En ollut tottunut siihen, että kukaan reagoisi myönteisesti.

On samantekevää, mitä silloinen lähipiirini oikeasti ajatteli minun asioistani. Todennäköisesti he vain keskittyvät omiin kiireisiinsä, eikä heidän sanoissaan, reaktioissaan tai teoissaan ollut mitään ajattelemattomuutta kummempaa. Se ei muuta sitä, miten tulkitsin asioita. Se ei muuta sitä, etten kokenut tulevani kuulluksi tai nähdyksi. Mielessäni ei käynyt koskaan mitään, mikä kyseenalaistaisi uskomuksen, vaan itsestäänselvästi uskoin huomiotta jäämiseni olevan oikein ja normaalia, koska en ollut tärkeä.

Tuo pieni myönteinen järkytys oli isku sisäisiin uskomuksiini, joita en ollut tuolloin vielä kykenevä kohtaamaan. Ne olivat niin syvällä, kaukana tietoisesta mielestäni. Mutta hetki takertui muistiini. Se on pieni todiste siitä, että minustakin voidaan vilpittömästi välittää. Pieni ase lisää taisteluun haitallisia uskomuksiani vastaan. Hyvä, että se on säilynyt kaikki nämä vuodet, vaikka saikin käyttöönottoa odottaa kauan.

Iso osa muutoksessa mielessä ja elämässä alkaa siitä, että näkee mitä pitäisi muuttaa. Ei voi muuttaa tapoja, ajatusketjuja yms., jos niille on sokea. Muutos ei ole helppo havahtumisen jälkeenkään, mutta sentään mahdollinen. 

Huomaan nyt myös sen, että minulla on opettelemista ottamaan myönteisiä asioita vastaan. Hämmennyn helposti, jos joku osoittaa halua olla ystävällisempi minulle kuin mitä peruskohteliaisuuteen kuuluu. Minä suorastaan pakenen paikalta samalla, kun aivot luovat epäluuloisina motiiveja moiselle käytökselle. Ikäänkuin minua oltaisiin huijaamassa, valmistelemassa petosta varten. Hyvillä ihmisillä on aina tärkeämpää tekemistä kuin minä, joten tämän täytyy olla ansa.

Ymmärrän, ainakin järjen tasolla, miksi tämä solmu päässäni täytyy avata. Jos tahdon syvän ja luottamuksellisen ystävyyssuhteen, minun täytyy kyetä luottamaan toisen hyviin motiiveihin. Kyetä uskomaan, että olen yhtä ihmisarvoinen kuin toisetkin. Ja antaa kohdella itseäni heidän vertaisenaan, ystävään, jos sitä olen.

Tämä pieni positiivinen järkytys avaa mahdollisuuksia. Näen mitä minä olisi hyvä purkaa, jotta voin alkaa rakentaa jotain terveempää.