Lapseni sairastavat, ja minulla on pieniä flunssanoireita. Toisin sanoen mieleni on nyt saanut syitä, jotka kelpuuttaa päteviksi verukkeiksi liikunnan välttelyyn.
Minulla ei ole tarpeeksi tietoa siitä, miten vajaakuntoisena mennään eteenpäin. Kipeänä treenaamisesta on varoiteltu, syystäkin. Mutta missä menevät rajat? Milloin on liian kipeä liikkumaan? Miten liikkumista suhteutetaan omaan kuntoon?
Kysymyksiä, joihin luulisi löytävän vastauksia terveellä järjellä. Mutta kun osa itsessä vastustaa muutosta ja haluaisi palata vanhoihin tapoihin, hämmentyy. Ja epävarmana sitä haluaa ottaa varman päälle.
Yritän panostaa hyötyliikuntaan nyt, kun en uskalla lähteä juoksemaan tai heiluttamaan kahvakuulaa. En tahdo että eteenpäin meno unohtuu. Jotenkin täytyy pitää asia mielessä, että kun flunssa on saatu karkotettua kodistamme, jatkan matkaani kohti parempaa kuntoa, parempaa vointia.
Eikä liikunta ole ainoa asia, mikä tukee hyvinvointia. Joten nämä sairastamisen päivät voi nähdä myös mahdollisuuksina rakentaa eri asioita. Viettää rauhallista laatuaikaa lasten kanssa, vaikka näyttämällä heille Youtubesta omia lapsuuden suosikkeja (sivuhuomautus: SuperTed oli hitti). Tai harjoitella rauhoittumista. Luoda oma teeseremonia. Tai mitä vain keksiikään.
On mahdollista antaa keholle lepoa, jota se tarvitsee taistellakseen sairautta vastaan, ja antaa itselleen mahdollisuuksia rakentaa parempaa. Me ihmiset olemme moniulotteisia. Meidän ei tarvitse siirtyä passiivisiksi ruudun tuijottajiksi sairastaessammekaan.
Mutta jos jotain minun pitää ottaa opikseni, on jatkuva muutos. Ei kannata tehdä liian joustamattomia suunnitelmia. Juuri nyt voin vain hengittää, levätä ja pitää mielessä se, mitä tavoittelen. En epäonnistu niiin kauan kuin en luovuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti