Luulin olevani fiksu, kun suunnittelin Heinäveden vierailuni kesälomani aluksi. Ajattelin, että tankkaan hiljaisuutta heti alkuun ja siten maksimoin laatuajan lasteni kanssa. Olisin levänneenä rennompi ja paremmin läsnä lasteni kanssa. Ajatus kuulostaa fiksulta, eikö?
Rehellisesti sanoen en osannut arvioida, miten paljon oikeastaan tarvitsin saada levätä rauhassa. Jo autossa matkalla kotiin vuodatin ensimmäiset kyyneleeni, kun kuuntelin lasteni riitelyä takapenkillä. Sinä hetkenä tuntui, että koko matka oli ollut yhtä tyhjän kanssa, koska kaikki vanha tuttu kuormitus kaatui päälleni, enkä tuntenut jaksavani. Olin pettynyt palautumiseni tasooni ja vihainen, koska tankaamani rauha ei säilynyt sisälläni tuntiakaan.
Onneksi aika nopeasti pääsin tuttuihin rutiineihin ja löysin itseni hengittämässä lasten nukahtamisen jälkeen. Usein menen suoraan sänkyyn, kun lapset on saatu nukkumaan, jotta saan nukuttua mahdollisimman paljon, mutta tällä kertaa hengitin kotimme hiljaisuutta hetken aikaa. Katselin olohuoneesta avautuvaa maisemaa ja vain olin.
Eihän se ole sama asia kuin luostarin rauha, mutta rauhaa se oli. Tuntui hyvältä löytää sitä kotoakin.
Ja voin sanoa, että hetken rauhoittuminen ennen unille käymistä vaikuttaa unen laatuun. Pari yötä olen nyt nukkunut vähän paremmin. Herään luonnollisesti kuuden aikaan ja se tuo mukanaan lisää aikaa olla yksin hiljaisuudessa. Olen perheemme ainoa aamuihminen. Kaikki muut nukkuvat pidempään, joten saan tunnin tai kaksi omassa rauhassa. Tähän asti olen aamutuntini käyttänyt lähinnä vain olemiseen, mutta olen alkanut pohtia miten hyödyntää tuo pieni yksityinen hetkeni parhaiten.
Voisin sen hetken käyttää liikunnan aloittamiseen. Ehkä vihdoin hetki pilatekselle tai aamulenkille. Tai sitten voisin aloittaa jonkin käsityöprojektin (jonka voi pitää piilossa liian innokkailta auttajilta). En tiedä, mutta jotain pientä ikiomaa itselleni, joka veisi minua eteenpäin.
Minulta kului pari päivää huomata stressitasojeni nousseen. Tunsin paineita keksiä paras ja tehokkain ratkaisu. Tuo pieni aamuhetki alkoi stressata minua, koska en kyennyt nauttimaan siitä. Tunsin syyllisyyttä, koska "tuhlasin" sitä vain olemiseen. Syyllistin itseäni, että minun pitäisi pystyä parempaan.
Onneksi lopulta havahduin ja huomasin olevani matkalla vanhaan ajatusmalliin. Siihen, joka vaatii kaikkensa antamista joka hetki. Siihen, joka vain kuluttaa minut loppuun ennenkuin saavutan mitään pysyvää hyvää. Joten hengittelen taas ja annan kierrosten laskea.
En toistaiseksi päätä, mitä aamuhetkenäni teen. Teen sen, mitä minua aamulla huvittaa tehdä. Jos haluan pötkötellä, pötköttelen. Jos haluan venytellä, venyttelen.
Toisin sanoen en ole vieläkään oppinut pois tehokkuuden maksimoinnista. En ole sisäistänyt mitä eroa on kaikkensa antamisella ja parhaansa tekemisellä. No, askel kerrallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti