Minä olin lopettamisen suhteen hyvin optimistinen. Vaikka järjen tasolla tiesinkin, että lääkkeen lopettamisella olisi jotain vaikutuksia, halusin uskoa, että en edes huomaisi, kun lääkkeen vaikutus lakkaa. Ja olin pettynyt, kun huomasin milloin vaikutus lakkasi. Se nimittäin tarkoittaa sitä, ettei ahdistuneisuus ole kokonaan poistunut.
En silti näe tarpeelliseksi edes harkita lääkityksen uudelleen aloittamista. Ahdistuneisuus on hallittavalla tasolla. Se myös pitää ahdistuksenhallintataitoni vireessä, koska en voi antaa mieleni piinata itseäni enää. Tosin sanoen, minun on otettava aktiivisempi ote itseni hoitamiseen, jos haluan pitää yllä nykyistä toimintakykyäni. Ja tämä lisää motivaatiota parantaa hyvinvointiani muilla elämän osa-alueilla.
Ehkä oli tervettä saada pieni muistutus siitä, millaista oli olla kaiken aikaa ahdistunut ja miten valtavan rajoittavaa elämää elin. Ehkä nämä olisivat unohtuneet tai painuneet mieleni perukoille, koska olen nauttinut hyvästä voinnistani. Luonnollisesti hyvinvointi tuntuu hyvältä, joten tietenkin mieluummin keskittyy siihen. Uskon kuitenkin, että on hyväksi muistaa se mistä lähdin. Se minä, joka ei ahdistuksensa takia kyennyt poistumaan kotoaan, on kulkenut kauaksi tullakseen nykyiseksi minuksi.
Tuntuu, että käännän sivua ja seuraava luku elämässäni alkaa. Ilman lääkkeitä pärjääminen tuntuu merkkipaalulta. En voi lakata hämmästelemästä sitä, miten on konkreettisia asioita, joista näkee edistymiseni. Toivoisin, että olisi enemmän ihmisiä, joiden kanssa jakaa iloni tästä saavutuksesta. Ihmisiä, jotka todella ymmärtäisivät, miten paljon vaadittiin tähän pääsemiseksi. Osa minusta kaipaa ulkopuolista tunnustusta.
Enhän minä nyt ongelmista vapaa ole, eikä täydellisyys tule koskaan olemaan osani. Tahdon silti nauttia tunteesta, että kasvan, vahvistun ja kypsyn. Se tuo toivoa paremmasta. Toivoa kestävyydestä, kun vaikeammat ajat taas koittavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti