Yksi vuoden kierto lisää

Minulla oli jokin aika sitten syntymäpäivä. Ei tullut mitenkään merkittävä luku täyteen. Olin nelikymppinen ja nelikymppisenä jatkan elämääni.

Olen jo pitkään pitänyt periaatteena, että syntymäpäivänäni teen jotain sopivan itsekästä ja lievästi turhaa. Esimerkiksi käyn budjettiin sopivassa hemmotteluhoidossa, ravintolassa tai ostan itselleni jotain hyödyllistä, mutta luksusmuodossa. Toisin sanoen annan itseni nauttia jostain, mistä arkena tinkisin.

Tänä vuonna ostin itselleni kesäksi online-jäsenyyden Laiven studiolle. Kollega mainitsi joskus, että jooga helpottaa työstressiä. Ja se on jotain, mitä haluan minimoida. Varsinkin vaikean uupumuksen jälkeen.

Tavoittelen myönteistä kierrettä elämääni. Haluan, että elämääni kuuluvat osat ruokkivat toisiaan siten, että se heijastuu hyvinvointiini. Olen kokenut kielteisen kierteen ja kävin syvällä. Palautuminen on vaatinut huolestuttavan paljon aikaa, enkä ole ihan kunnossa vieläkään. Ajatus uudelleen uupumisesta pelottaa.

Joten, kun syntymäpäivänäni lähestyessä mietin, miten haluan ilahduttaa itseäni, päätin panostaa johonkin, mistä hyödyn pitkällä tähtäimellä. Tänä vuonna lievästi turhalla asialla ilahduttaminen ei ole oikea tie. Toki ilahtuisin hieronnasta tai ravintolaillasta, mutta se olisi lyhyt ilo. Tarvitsen jotain viemään minua levollisempaan elämään.

Yllättävän paljon tätä on pitänyt perustella itselleen. Minä saan huolehtia itsestäni vähän paremmin kuin mitä ovat minimivaatimukset elämän ylläpitämiseen. Minulla on suorastaan velvollisuus näyttää esimerkkiä lapsilleni, miten aikuisena itsestään voi huolehtia.

Minä annoin siis itselleni hidastamisen lahjan. Sen, että annan itselleni luvan levätä, kun väsyn. Muistutan tästä itseäni, koska hyvinvointini heijastuu myönteisesti myös toisiin. Lapseni voivat paremmin, kun heidän vanhempansa voivat hyvin.

Vuoden päästä, edelleen nelikymppisenä, olen toivottavasti tämän läksyn oppineena kypsempi, vahvempi ja ennen kaikkea onnellisempi.

Niin pitkä pimeys

Olisi helppoa väittää, että nelikymppinen nainen tuntee itsensä jo aika hyvin. Ehkä sellaisiakin naisia on, mutta minä joudun nöyrtymään kerta kerran jälkeen itseni edessä.

Niinkuin tämä blogi. Nautin kirjoittamisesta, mutta missä sen tekstit ovat? Mihin katosivat sanat, kaikki ne lauseiksi kudotut ajatukset?

Uupumus söi ne.

Minä en tunne rajojani. Olen koetellut niitä elämäni aikana niin moneen kertaan - ja silti ne yhä yllättävät minut. Liian myöhään huomaan koetelleeni liikaa. Miksi minä en havahdu ajoissa? Miksi luulen, että kun jaksan "vielä vähän", saisin hetken päästä levätä? Aina tulee jotain, minkä läpi yritän puristaa itseni. Siirrän palautumista ja lepoa eteenpäin ja eteenpäin.

Lopulta keho hyytyy, eikä mistään tule mitään. Voisi luulla, että tuossa tilanteessa päästäisi itsensä lepäämään. Mutta enhän minä. Lepäämisen sijaan istun tai kyyhötän ja tunnen syyllisyyttä siitä, etten saa tehtyä mitään. Jokainen lihas on jännittynyt, enkä kykene edes hengittämään syvään kunnolla. Kognitiiviset toiminnot ovat enää vain vaikea vierassana, eikä muistikaan oikein toimi.

Onneksi työterveydessä näkivät tilanteen minua paremmin. Onneksi olin liian uuvuksissa välttääkseni heille, että pärjään.

Alan pikkuhiljaa olla taas oma itseni. En halua enää koskaan uupua noin. Ja siksi palautan arkeeni pieniä asioita, jotka tuovat minulle iloa. Kuten tämän blogin. Toivottavasti se nyt jatkuu säännöllisempänä.

Kirjahyllystä pois - ja takaisin

 Meillä on sairasteltu. Kukin vuorollamme. Ensin lapset vuorotellen, lopulta myös minä. Ei mitään flunssaa kummempaa, mutta sitkeää. Satunnaista yskähtelyä on vieläkin kaikilla.

Sairastaminen on niitä asioita, joista on vaikea löytää hyviä puolia - olettaen, että välttämättä haluaa pyrkiä näkemään hyviä puolia kaikessa. Olo on kurja, työt kasaantuu (sekä töissä että kotona), eikä tiettyjä velvollisuuksia voi vältellä sairaanakaan, vaikka mieluiten vetäytyisi sängyn pohjalle toipumaan rauhassa.

Ainoa hyvä puoli sairastamisessa on se, että se antaa hyvän syyn minimoida tekemisensä. Silloin tehdään vain se, mikä täytyy tehdä, ja kaikki muu jää hamaan tulevaisuuteen. Tämä on tilaisuus oikeasti katsoa, mikä on arjessa tärkeää. Mitkä asiat voivat odottaa? Mistä voi luopua kokonaan? Tosin ongelmaksi sitten nousee se, ettei sairaana ja väsyneenä juurikaan jaksa ajatella. Ainakaan kovin syvällisesti.

Minä levätessäni katselin kirjahyllyäni. Kaikkia kirjoja, joita en ole vielä lukenut. Olin liian väsynyt lukeakseni, mutta mietin, kuinka monta näistä kirjoista oikeasti koskaan lukisin. Osa kirjoistani on odottanut luetuksi tulemista jo yli kymmenen vuotta. Joten päätin, että hetki kun jaksan, luen yhden noista kirjoista.

Mutta luinko minä? En lukenut. Mikään niistä kirjoista ei herättänyt mielenkiintoa sillä hetkellä, enkä halunnut väkisin pakottaa itseäni lukemaan. Alan pikkuhiljaa ajatella, etten koskaan ole oikeassa mielentilassa noille kirjoille. Joten pitäisikö niistä luopua? Antaa ne eteenpäin ihmisille, jotka niitä haluaisivat lukea? Luultavasti pitäisi.

Mutta entä jos minä haluankin joskus lukea ne? Minä olen ostanut nuo kirjat, koska olen aikonut ne lukea. Niissä on jotain, mikä herättää uteliaisuuteni. Siksi ne ovat vuodesta toiseen odottaneet ja keränneet pölyä. Olen tarttunut niihin monta kertaa. Lukenut takakannen ja laittanut ne takaisin hyllyyn odottamaan toista lukukertaa. Miten voi ihminen samaan aikaan haluta lukea kirjan ja olla lukematta sitä?

Tästähän tulee ongelma siinä vaiheessa, kun kirjoja haluaisi hankkia lisää. Nuo lukemattomat kirjat vievät rajallista hyllytilaa. Eikä ongelma tosiaan ratkea sillä, että hankkii lisää kirjahyllyjä. Jonain päivänä nekin olisivat täynnä kirjoja. Sitä paitsi haluaisin omistaa kirjahyllyni kirjoille, jotka ovat minulle merkityksellisiä ja arvokkaita.

Joten päätin, että hankin uusia kirjoja vain silloin, kun hyllyssä on tilaa. Se auttoi vähän, koska yhtäkkiä muistin miten kiva paikka kirjasto on. Sinnehän saa sujuvasti vietyä kirjat takaisin, kun ne on lukenut. Mutta ongelma ei ole poissa. Vaikka minun ei tarvitse samalla tavalla pelata tetristä kirjahyllyssäni, ei hyllytila ole lisääntynyt. Pitäisi saada pois ne kirjat, joista en niin välitä. Mutta en tiedä mitkä ne kirjat ovat, koska en saa luetuksi niitä! Turhauttavaa.

Ongelma ratkeaisi sillä, että yksinkertaisesti lukisin lukemattomat kirjat. Miten itsensä saa sopivalle tuulelle tiettyä genreä varten? Miten saa itsensä riittävän keskittyneeseen tilaan arjen hässäkän keskellä?

Minulla on yksi ajatus. Aion kokeilla sitä, että pakkaan yhden kirjan mukaani ja lähden lukemaan sitä johonkin kahvilaan ilman lapsia. Varaisin siis pari tuntia omaa aikaa sopivana hiljaisena hetkenä. Tällä tavalla saisi ainakin ne kaikkein lyhyimmät kirjat luettua. Ja samalla saisin vähän palautua kaikesta kiireestä ja stressistä. Teorissa kuulostaa hyvältä ratkaisulta. Aika näyttää, kuinka hyvä ratkaisu on käytännössä.

Haasteiden puute

Olen huomannut hitaan muutoksen hyödyt. Uuteen ryhtyminen on merkittävästi matalamman kynnyksen takana, kun uusi asia on helppo, eikä vaadi paljoakaan. Hauskuus ja nautinto suorastaan johdattaa tapaa osaksi elämää. Ja, kun yksi pieni hyvä asia on ottanut paikkansa elämässä, voi alkaa opetella uutta pientä parannusta. Ajan kanssa pienten, hyvien muutosten vaikutus kumuloituu.

Ei asia silti aina ole helppoa ja mukavaa. Olen ollut suoritusihminen kauan ja nautin haasteista. Eikä pikkujutut haasta oikealla tavalla. Yritän pitää mielessä, että tämä muutosten hiljainen tahti kehittää pitkäjänteisyyttäni. Se on heikko kohtani; olenhan tehokkuuden maksimoija. Loogisesti on siis viisasta jatkaa muutosta tällä itselleni vieraalla, hitaalla tavalla.

Mutta kaipaan jotain enemmän. Motivaationi kärsii, kun en näe edistymistä. Tahdon haastaa itseäni. Tahdon saada jotain suoritettua loppuun.

Joten aloin miettiä erilaisia tavoitteita, jotka olisi helppoa tai nopeaa suorittaa. Esimerkiksi tiettyjen lenkkien tekemistä. Ei siis "juoksen nyt lopun elämääni 3 krt/vko", koska luovuttaisin ja muutos pysähtyisi. Sen sijaan haasteeni olisi "sopivana päivänä lenkkeilen x reitin" -tyylinen. Tällainen haaste ei sido minua pitkään, joten nautin siitä sen sijaan, että se olisi pysyvä taakka jota en koskaan saa valmiiksi. Muistan, miten nautin vaelluksestani Lintulasta Valamoon. Tahdon sellaisia lisää. Jotain haastavaa, jolla on alku ja loppu. Ei kuitenkaan samaa haastetta kerrasta toiseen.

Sopivien haasteiden ideointi vain on vaikeaa. Ne eivät saa haitata hidasta muutosprosessiani, vaan haasteiden on tarkoitus tukea sitä. Ne pitää voida toteuttaa pienellä budjetilla, mahdollisesti lyhyellä varoitusajalla, eikä ne saa kestoltaan tässä vaiheessa olla pitkiä. Muutamasta tunnista pariin päivään haasteesta riippuen.

Mieleni pyörii nyt erityisesti liikunnallisten haasteiden parissa. Mietin erilaisia lenkkeily- ja luontopolkuja. Niistä on varmasti hyvä aloittaa, mutta miten muuten voisin haastaa itseäni? Lyhyt retriitti, kurssi uudessa taidossa... Minun pitää tutkia ja pohtia asiaa.

Matka jatkuu, vaikka välillä pitääkin tarkistaa suuntaa ja tahtiaan. Toivon, että elämä ilahduttaisi mahdollisuuksilla, joita itse osaa kuvitella. 

Viimeinen tapaaminen

Ei enää tapaamisia terapeuttini kanssa. Sovin elokuulle kaksi tapaamista yhden tietyn asian käsittelyä varten, ja ne ovat nyt ohi. Sanoisin, että hyvä sijoitus, koska en olisi kyennyt avaamaan tätä solmua yksin. Nyt minulla on optimaaliset edellytykset jatkaa työskentelyä itseni kanssa omin voimin ja avuin.

Minun tulee ikävä häntä. En tahtoisi myöntää sitä, mutta tulee. Siinä on joku, jonka päästi lähemmäksi kuin kenenkään muun koskaan. Päästin lähelleni jonkun, joka kulki rinnallani melkoisen matkan. Jonkun, joka näki minut ja halusi auttaa minua käsittelemään ongelmiani. Ei siis ihme, että surettaa laskea irti. Rahanmenon väheneminen lohduttaa vain vähän.

Samaan aikaan tiedän pärjääväni. Tein itselleni selväksi heti terapian alusta saakka, että rinnallani kulkee terapeutti - ei ystävä. En käyttänyt hänen nimeään ajatuksissani, vaan hän oli aina siellä yksinomaan terapeutti. Vaikka alkuperäinen syyni liittyikin enimmäkseen pelkoon, että kiintyisin häneen, uskon, että tämän asian mielessäpitäminen tekee nyt irtipäästämisestä paljon helpompaa. Hän oli sherpa mielenterveyteni jyrkänteillä, palkattu apu. En tunne häntä ihmisenä, vain terapeuttina.

Hän ei ole lopullisesti poissa. Minua ei ole jätetty selviytymään yksin. Minä saan ottaa yhteyttä, jos tarvitsen yksittäisen ajan jonkin asian käsittelyyn. Juuri nyt en usko, että mitään sellaista tulee, ja siksi jätän mielessäni hyvästejä. Kiitos, terapeutti! En aio unohda oppimaani ja tulen aina antamaan arvoa ammattitaidollesi ja vilpittömälle halullesi auttaa mieleltään haavoittuneita.

Hei hei, lääkitys

Olen nyt ollut jonkin aikaa ilman ahdistuneisuuteen määrättyä lääkitystäni. Se on ollut erittäin tarpeellinen tuki matkallani kohti eheämpää mieltä, mutta pikkuhiljaa minusta alkoi tuntua siltä, että saattaisin pärjätä ilmankin.

Minä olin lopettamisen suhteen hyvin optimistinen. Vaikka järjen tasolla tiesinkin, että lääkkeen lopettamisella olisi jotain vaikutuksia, halusin uskoa, että en edes huomaisi, kun lääkkeen vaikutus lakkaa. Ja olin pettynyt, kun huomasin milloin vaikutus lakkasi. Se nimittäin tarkoittaa sitä, ettei ahdistuneisuus ole kokonaan poistunut.

En silti näe tarpeelliseksi edes harkita lääkityksen uudelleen aloittamista. Ahdistuneisuus on hallittavalla tasolla. Se myös pitää ahdistuksenhallintataitoni vireessä, koska en voi antaa mieleni piinata itseäni enää. Tosin sanoen, minun on otettava aktiivisempi ote itseni hoitamiseen, jos haluan pitää yllä nykyistä toimintakykyäni. Ja tämä lisää motivaatiota parantaa hyvinvointiani muilla elämän osa-alueilla.

Ehkä oli tervettä saada pieni muistutus siitä, millaista oli olla kaiken aikaa ahdistunut ja miten valtavan rajoittavaa elämää elin. Ehkä nämä olisivat unohtuneet tai painuneet mieleni perukoille, koska olen nauttinut hyvästä voinnistani. Luonnollisesti hyvinvointi tuntuu hyvältä, joten tietenkin mieluummin keskittyy siihen. Uskon kuitenkin, että on hyväksi muistaa se mistä lähdin. Se minä, joka ei ahdistuksensa takia kyennyt poistumaan kotoaan, on kulkenut kauaksi tullakseen nykyiseksi minuksi. 

Tuntuu, että käännän sivua ja seuraava luku elämässäni alkaa. Ilman lääkkeitä pärjääminen tuntuu merkkipaalulta. En voi lakata hämmästelemästä sitä, miten on konkreettisia asioita, joista näkee edistymiseni. Toivoisin, että olisi enemmän ihmisiä, joiden kanssa jakaa iloni tästä saavutuksesta. Ihmisiä, jotka todella ymmärtäisivät, miten paljon vaadittiin tähän pääsemiseksi. Osa minusta kaipaa ulkopuolista tunnustusta.

Enhän minä nyt ongelmista vapaa ole, eikä täydellisyys tule koskaan olemaan osani. Tahdon silti nauttia tunteesta, että kasvan, vahvistun ja kypsyn. Se tuo toivoa paremmasta. Toivoa kestävyydestä, kun vaikeammat ajat taas koittavat.

Erään myönteisen järkytyksen kohtaaminen

Kauan, kauan sitten, kun olin käymässä ensimmäistä taisteluani masennuksen kanssa, koin pienen, silloin merkityksettömältä ja hämmentävältä tuntuneen järkytyksen. Tapasin silloisen psykologini kesätauon jälkeen ja kerroin hänelle kesän aikana tapahtuneista elämän muutoksista: olin tavannut jonkun ja seurustelin sekä olin saanut pitkäkestoisen määräaikaisen työn. Kaksi isoa, myönteistä muutosta.

Muistan vieläkin psykologin reaktion. Hän oli silminnähden iloinen puolestani. Mutta eniten tilanteessa hämmensi se, että toisen vilpitön ilahtuminen järkytti minua. Sivuutin oman reaktioni, enkä tuonut sitä esiin. Ei minulla ollut kykyä puhua aiheesta, jota en ymmärtänyt. En muista, miten tapaaminen eteni. Muistan vain tuon hetken järkytykseni ja muistan sen hyvin elävästi.

En tiedä, miksi aivoni päättivät tuoda esiin tuon pienen hetken pinnalle juuri nyt. Tein palauttavaa harjoitusta, ja mielikuva kumpusi jostain ja sai minut kyyneliin. Hetken tunsin oloni tyhmäksi, kuten silloinkin. Miksi se, että joku iloitsee kanssani, järkyttää minua?

Nyt olen viimeinkin oppinut työskentelemään mieleni kanssa, joten annoin tunteiden ja kaiken muun sisälle sullomani vain tulla. Ihmettelin hetken ja sitten surin. Koska oikeastaan tämä positiivinen järkytys peittää alle surullisen todellisuuden uskomuksista, joita minulla on ollut. Nimittäin sen uskomuksen, ettei minun saavutuksillani, iloillani yms. ole merkitystä kenellekään. En ollut tottunut siihen, että kukaan reagoisi myönteisesti.

On samantekevää, mitä silloinen lähipiirini oikeasti ajatteli minun asioistani. Todennäköisesti he vain keskittyvät omiin kiireisiinsä, eikä heidän sanoissaan, reaktioissaan tai teoissaan ollut mitään ajattelemattomuutta kummempaa. Se ei muuta sitä, miten tulkitsin asioita. Se ei muuta sitä, etten kokenut tulevani kuulluksi tai nähdyksi. Mielessäni ei käynyt koskaan mitään, mikä kyseenalaistaisi uskomuksen, vaan itsestäänselvästi uskoin huomiotta jäämiseni olevan oikein ja normaalia, koska en ollut tärkeä.

Tuo pieni myönteinen järkytys oli isku sisäisiin uskomuksiini, joita en ollut tuolloin vielä kykenevä kohtaamaan. Ne olivat niin syvällä, kaukana tietoisesta mielestäni. Mutta hetki takertui muistiini. Se on pieni todiste siitä, että minustakin voidaan vilpittömästi välittää. Pieni ase lisää taisteluun haitallisia uskomuksiani vastaan. Hyvä, että se on säilynyt kaikki nämä vuodet, vaikka saikin käyttöönottoa odottaa kauan.

Iso osa muutoksessa mielessä ja elämässä alkaa siitä, että näkee mitä pitäisi muuttaa. Ei voi muuttaa tapoja, ajatusketjuja yms., jos niille on sokea. Muutos ei ole helppo havahtumisen jälkeenkään, mutta sentään mahdollinen. 

Huomaan nyt myös sen, että minulla on opettelemista ottamaan myönteisiä asioita vastaan. Hämmennyn helposti, jos joku osoittaa halua olla ystävällisempi minulle kuin mitä peruskohteliaisuuteen kuuluu. Minä suorastaan pakenen paikalta samalla, kun aivot luovat epäluuloisina motiiveja moiselle käytökselle. Ikäänkuin minua oltaisiin huijaamassa, valmistelemassa petosta varten. Hyvillä ihmisillä on aina tärkeämpää tekemistä kuin minä, joten tämän täytyy olla ansa.

Ymmärrän, ainakin järjen tasolla, miksi tämä solmu päässäni täytyy avata. Jos tahdon syvän ja luottamuksellisen ystävyyssuhteen, minun täytyy kyetä luottamaan toisen hyviin motiiveihin. Kyetä uskomaan, että olen yhtä ihmisarvoinen kuin toisetkin. Ja antaa kohdella itseäni heidän vertaisenaan, ystävään, jos sitä olen.

Tämä pieni positiivinen järkytys avaa mahdollisuuksia. Näen mitä minä olisi hyvä purkaa, jotta voin alkaa rakentaa jotain terveempää.

Itsekkyyden pelko omien rajojen asettamisen haasteena

Onko mahdollista ajatella itseään ensin ja vasta sitten muita olematta itsekäs? Ensi kuulostelulla ajatus ei vaikuta järkevältä, koska tottakai vain itsekkäät ihmiset ajattelevat ensin itseään. Mutta olen havahtunut siihen, ettei asia ole niin. Jos en mieti itseäni, en tiedä mitä olen antamassa toisille.

Minä tarkoitan tällä sitä, että minun on oltava tietoinen omista resursseistani (aika, energiatasot, raha...), jotta tiedän onko minulla antaa toiselle ojentavaa kättä. Olen ajattelematon, jos lupaan asioita, joihin resurssini ei riitä. Olen typerä, jos käytän kaikki resurssini säästelemättä, koska minullakin on arkivastuuni mm. äitinä ja työntekijänä. Minä en tiedä, onko minusta auttamaan toisia, jos en ajattele yhtään itseäni.

Olen huomannut, että olen joskus omaksunut uskomuksen, että itsekkyys on yksinomaan huono ominaisuus ihmisessä. Toki olen kuullut terveestä itsekkyydestä, mutta sen termin ajatteleminen on jäänyt arjen kiireiden alle. Tästä syystä olen vähän hutiloiden asettanut rajojani ja joustanut aina, kun se on ollut mahdollista - omaa hyvinvointiani miettimättä. Esimerkiksi olen suostunut asioihin, joita en olisi halunnut tehdä, vain koska minulla ei ollut muuta syytä kuin oma haluttomuuteni perusteena. Ihan kuin se ei olisi riittävän hyvä syy. Enkä nyt tarkoita hätätilanteita tai sellaisia, vaan esimerkiksi tilanteita, joissa minua pyydetään seuraksi johonkin toimintaan, mistä en yksinkertaisesti pidä. Nyt osaan jo (tilanteesta riippuen) ehdottaa, että tehdään jotain muuta, jos seuraa kaipaa, tai vaihtoehtoisesti etsii toisen kaverin seurakseen. En enää lähde pakottamaan itseäni tilanteisiin muka nauttimaan asioista, joista en nauti.

Lienee selvää, että olen nyt havahtunut huolehtimaan myös itsestäni. Olen vihdoin päässyt jyvälle siitä, miten paljon paremmin voin, jos huolehdin tarpeistani. Puhumattakaan siitä, miten paljon paremmin jaksan äitinä, siskona, ystävänä. Kun kehitän itseäni ja resurssejani, se tarkoittaa myös sitä, että minulla on halutessani enemmän annettavaa.

Alkuun pääseminen on ollut aikamoinen aivopähkinä, koska vanhoista tavoista piti opetella pois. Piti yhtäkkiä olla joku, joka kieltäytyi. Pelkäsin loukattuja tunteita. Pelkäsin muutosta. Sisimpäni ei uskonut minun selviävän, jos kävisi ilmi, että kaikki ihmissuhteeni perustuvat siihen, että olen resurssi. Ettei minulla ole mitään arvoa pelkästään minuna. On eri asia ymmärtää tämä järjen tasolla kuin sisäistää se. On surullista huomata, että on omaksunut uskomuksen, ettei omaa ihmisarvoa, vaan pelkän välinearvon. 

Tätä voi kuitenkin alkaa muuttaa. Ärsyttävän hitaasti, mutta kuitenkin. Haluan olla minä sellaisena kuin olen. En halua opettaa lapsilleni, että itseään pitää muuttaa kelvatakseen. Toki pitää kypsyä ja oppia parempia tapoja, mutta oma itsensä saa olla aina. Oscar Wildeä mukaillen ei ole itsekästä olla ruusu, vaan on itsekästä vaatia, että kaikkien muidenkin kukkien on oltava ruusuja.

Ihmisen tarvitsee itsetuntemusta. Sitä harjoittelen edelleen, mutta itsestäänselvästi: kyllä, itsestään ja tarpeistaan on paljon helpompi huolehtia, kun tietää mitä tarpeita itsellään on. Ja joskus hyvinvointiin voi vaikuttaa tekijät, jotka eivät vaikuta järjellä mietittynä olevan niin tarpeellisia. Mutta kun sisin sanoo, että tästä asiasta saa hyvinvointia, kannattaa kuunnella. Esimerkiksi itse olen huomannut, että minua tarvitsen maiseman, jota katsella. Maisemaa katsellessani voin hetkeksi vajota suorastaan meditatiiviseen tilaan, jossa keho ja mieli hetken aikaa on irrallaan arjen kuormituksesta. En olisi ikinä pelkästään järjellä kyennyt ohjaamaan itseäni tällaiseen. Hyvinvointiteoksissa ja -artikkeleissa ei usein nouse maiseman tuijottelu luetteloon ihmisten tarpeista.  Mindfullness tai jotain, mutta ei näin pieni, yksittäinen asia.

Minun ollut opeteltava myös olemaan miettimättä perusteluja tarpeilleni. Vaistomaisesti koen, että minun pitää osata puolustautua erinomaisin perustein, kun huolehdin hyvinvoinnistani. Miksi minun pitäisi selittää kenellekään, miksi katselen kiireettömänä hetkenä maisemaa? Miksi kenenkään muun mielipide merkitsisi tässä asiassa mitään? He ovat eri ihmisiä erilaisine tarpeineen.

Tämä on oikeastaan projekti, jossa asetan itseäni ihmiseksi ihmisten joukkoon. Yritän irtautua taakasta, joka ei minun kannettavakseni kuulu, ja seistä omillani jaloillani. Tasapainossa ja selkä suorassa. Se ei tee minua huonolla tavalla itsekkääksi. Saan nähdä itseni yhtä inhimillisessä valossa kuin muutkin ihmiset. Minun on siis asetettava itselleni yhtä terveet rajat kuin muillakin mielestäni pitäisi olla.

Tämän asian pyörittely on vielä kesken, mutta edistyn. Olen saanut hyvää harjoitusta itsestäni huolehtimisesta nyt, kun olen ollut flunssassa. Täytyy sanoa, että toipuminen on helpompaa, kun antaa oikeasti itsensä levätä.

Kyttyrän kasvattanut

 Nuorempi lapseni on innostunut kuvaeditorista. Hän ottaa tabletilla kuvan esimerkiksi jostain lelustaan ja sitten piirtää editorilla kuvaan lelulle viitan, naamion jne. Hauska ja luova leikki sadepäiville.

Minä en huomannut, kun tuli minun vuoroni päästä taideteokseksi. Lapsen taide ei minua haittaa, tulos oli hauska, mutta kuva paljasti jotain muuta: Minä olen saanut emännän kyttyrän.

Kyseessä on siis ryhtiin liittyvä ongelma. Kun on paljon etukumarassa, pää painuu pikkuhiljaa pysyvästi ja selkäranka kaartuu. Keho kasvattaa selkärangan mutkan päälle pienen rasvakerroksen suojaamaan rankaa.

Minä olen aina ollut huono huolehtimaan ryhdistäni, joten eihän tämä yllätys sinänsä ole. Enemmän hämmästyttää se, etten huomannut ollenkaan. Etten koskaan ajatellut, että ennemmin tai myöhemmin etukumarassa työskentely muuttaa asioita.

No, onneksi internet ja YouTube on tällaisissa pikkuasioissa varsin päteviä tietolähteitä. Ensiksi opin, että englanniksi ilmiön nimi on Dowagers hump. Seuraavaksi opin, että asialle on mahdollista tehdä jotain. Ei tietenkään nopeasti, mutta ajan kanssa.

Dowagers hump -hakusanalla löytää YouTubesta useampiakin harjoituksia, enkä osaa suositella yhtä tiettyä. Olen nyt katsellut useamman ja minusta on mukavaa, että on useampia harjoituksia joista valita se, mikä itselle tuntuu miellyttävältä. 

Ja mikä parasta, harjoitus ei montaa minuuttia kestä. Joten yritän opetella pari yksinkertaista harjoitusta, joita tehdä, kun odottelen toimettomana jotain. Saa vähän tekemistä hetkeen, jolloin muuten vain odottaisi. Haastavin osuus saattaa olla se, että muistan tehdä harjoituksia. Pitää laittaa näkyviin pieni muistutuslappu.

Lista asioista, joita haluan parantaa, kasvoi siis taas. Mutta tämä on pikkujuttu. Se vaatii enemmän kärsivällisyyttä ja aikaa kuin vaivaa. Siksi tämä ei tunnu niin kuormittavalta projektilta kuin moni muu odottamassa oleva projekti tuntuu. Tähän ei tarvitse varata aikaa erikseen, vaan sen voi tehdä kun tulee pari minuuttia luppoaikaa. Ja lapset tarjoavat usein noita parin minuutin odotteluaikoja. Tuleepa nekin hyötykäyttöön. Tähän asti noina hetkinä olen lähinnä harjoittanut kärsivällisyyttäni.

Tarpeeksi lääkitty

Olen harkinnut jo jonkin aikaa, että kokeilisin lääkityksestä irtautumista. Kuten olen jo useampaan kertaan todennut, voin paremmin. Ahdistus puskee päälle edelleen tietyissä tilanteissa, mutta yleisesti ottaen voin tasaisesti.

Muistaakseni siitä on viisi vuotta, kun lääkitys aloitettiin. Minä todellakin tarvitsin lääkitystä, mutta sinnittelin raskaus- ja imetyssyistä ilman niin pitkään kuin pystyin. En kunnolla muista, miten selvisin arjesta. Mieleni on ollut melkoisessa sumussa tuohon aikaan. Muistan kuitenkin kuinka merkittävästi toimintakykyni parani. Miten paljon helpompaa oli mennä ja tehdä itsestäänselviä asioita. Se oli edelleen hankalaa, mutta lääkityksen avulla moni asia tuli mahdolliseksi. Olen ehdottomasti sillä kannalla, että jos lääkitystä tarvitsee, sellainen on hyvä apu.

Mutta voisin kertoa lyhyesti lääkityksen huonoistakin puolista. Ensimmäinen lääkkeeni menetti tehonsa ensimmäisen vuoden aikana ja piti vaihtaa toiseen. Lääke nro 2 toi mukanaan hyvin vakavia sivuvaikutuksia, mutta hiipien. Lääkitys ymmärrettiin purkaa, kun sattumalta selvisi sen nostaneen verenpaineeni taivaisiin (muistaakseni 210/120, tai jotain sinne päin). Ja se oli vain yksi monesta vakavasta sivuoireesta, jotka kaikki sujuvasti sivuutin huonon kehoyhteyteni ansiosta ja koska olin ylipäätään välinpitämätön itseni suhteen. 

Kolmas ja nykyinen lääkitykseni oli hyvä kompromissi: teho oli hieman heikompi, mutta riittävä pitämään minut suht toimintakykyisenä ja sivuvaikutukset olivat vähäiset. Olen pärjännyt hyvin sen kanssa. 

Ajattelen kuitenkin, että lääkitys on vain tuki, jonka avulla ongelmaa ja sen syitä voidaan alkaa korjaamaan - olettaen ongelman olevan korjattavissa. En koskaan antanut itselleni tavoitteeksi lääkityksen lopettamista. Jos tarvitsisin lääkitystä lopun ikääni, sitten tarvitsisin. Mutta halusin tehdä parhaani parantaakseni tilannettani. Halusin olla varma, etten jättänyt tekemättä mitään, mitä voin tehdä asian hyväksi. Kun on tehnyt kaikkensa, ei tarvitse jossitella.

Tein terapiassa valtavasti töitä. Ja olen kiitollinen terapeutille, jonka avulla tein järkevää työtä. Omatoimisesti itseäni terapoimalla olisin todennäköisesti vain uuvuttanut itseni henkisessä oravanpyörässä. Oli niin paljon kipeitä asioita, joihin en olisi yksin kyennyt koskemaan, ja tarvitsin terveempiä näkökulmia ja työkaluja asiantuntevalta ulkopuoliselta.

Eihän minua terapiassa täysin kuntoon saatu. Minulla tulee aina olemaan vaikeuksia tiettyjen asioiden kanssa. Minä kuitenkin olen varovaisen optimistinen, että saattaisin pärjätä ilman lääkityksen tarjoamaa tukea. Niin optimistinen että halusin ainakin yrittää. Joten varasin lääkärille ajan, koska tällaiset asiat on viisainta hoitaa hänen kanssaan.

Olin tunteellinen puhuessani lääkärin kanssa. Mukavaa, kun ulkopuolisetkin voivat nähdä edistymiseni. Nyt irrottaudun pikkuhiljaa lääkkeiden syönnistä ja toivon, että vointini notkahda. Reseptini on voimassa, jos en pärjääkään ilman. Yritän olla puskematta ja pakottamatta itseäni lääkkeettömyyteen. Toimintakykyni vaikuttaa myös lapsiini, joten ei ole järkevää pakottaa itseään selviytymään, jos ahdistus- ja pelkotilat palaavatkin tasolle, johon tarvitsisin lääkkeitä.

Toivon parasta. Haluan voida hyvin ja lääkityksen lopettaminen tuntuu saavutukselta, jossa näkyy kaikki se työ, jota edistymiseni tähän pisteeseen vaati. Samalla haluan olla varuillani ja muistuttaa itseäni, etten ole epäonnistunut, vaikka kävisi ilmi, että edelleen tarvitsen lääkkeitäni. Olen edistynyt ja voin paremmin. Miten se voisi muuttua epäonnistumiseksi? Saavuttamani edistyksen arvo - tai oma arvoni ihmisenä - ei riipu tästä yhdestä asiasta. Se minun on tärkeää muistaa.

Hidasta hiljaisuutta

 Luulin olevani fiksu, kun suunnittelin Heinäveden vierailuni kesälomani aluksi. Ajattelin, että tankkaan hiljaisuutta heti alkuun ja siten maksimoin laatuajan lasteni kanssa. Olisin levänneenä rennompi ja paremmin läsnä lasteni kanssa. Ajatus kuulostaa fiksulta, eikö?

Rehellisesti sanoen en osannut arvioida, miten paljon oikeastaan tarvitsin saada levätä rauhassa. Jo autossa matkalla kotiin vuodatin ensimmäiset kyyneleeni, kun kuuntelin lasteni riitelyä takapenkillä. Sinä hetkenä tuntui, että koko matka oli ollut yhtä tyhjän kanssa, koska kaikki vanha tuttu kuormitus kaatui päälleni, enkä tuntenut jaksavani. Olin pettynyt palautumiseni tasooni ja vihainen, koska tankaamani rauha ei säilynyt sisälläni tuntiakaan.

Onneksi aika nopeasti pääsin tuttuihin rutiineihin ja löysin itseni hengittämässä lasten nukahtamisen jälkeen. Usein menen suoraan sänkyyn, kun lapset on saatu nukkumaan, jotta saan nukuttua mahdollisimman paljon, mutta tällä kertaa hengitin kotimme hiljaisuutta hetken aikaa.  Katselin olohuoneesta avautuvaa maisemaa ja vain olin.

Eihän se ole sama asia kuin luostarin rauha, mutta rauhaa se oli. Tuntui hyvältä löytää sitä kotoakin.

Ja voin sanoa, että hetken rauhoittuminen ennen unille käymistä vaikuttaa unen laatuun. Pari yötä olen nyt nukkunut vähän paremmin. Herään luonnollisesti kuuden aikaan ja se tuo mukanaan lisää aikaa olla yksin hiljaisuudessa. Olen perheemme ainoa aamuihminen. Kaikki muut nukkuvat pidempään, joten saan tunnin tai kaksi omassa rauhassa. Tähän asti olen aamutuntini käyttänyt lähinnä vain olemiseen, mutta olen alkanut pohtia miten hyödyntää tuo pieni yksityinen hetkeni parhaiten.

Voisin sen hetken käyttää liikunnan aloittamiseen. Ehkä vihdoin hetki pilatekselle tai aamulenkille. Tai sitten voisin aloittaa jonkin käsityöprojektin (jonka voi pitää piilossa liian innokkailta auttajilta). En tiedä, mutta jotain pientä ikiomaa itselleni, joka veisi minua eteenpäin. 

Minulta kului pari päivää huomata stressitasojeni nousseen. Tunsin paineita keksiä paras ja tehokkain ratkaisu. Tuo pieni aamuhetki alkoi stressata minua, koska en kyennyt nauttimaan siitä. Tunsin syyllisyyttä, koska "tuhlasin" sitä vain olemiseen. Syyllistin itseäni, että minun pitäisi pystyä parempaan.

Onneksi lopulta havahduin ja huomasin olevani matkalla vanhaan ajatusmalliin. Siihen, joka vaatii kaikkensa antamista joka hetki. Siihen, joka vain kuluttaa minut loppuun ennenkuin saavutan mitään pysyvää hyvää. Joten hengittelen taas ja annan kierrosten laskea.

En toistaiseksi päätä, mitä aamuhetkenäni teen. Teen sen, mitä minua aamulla huvittaa tehdä. Jos haluan pötkötellä, pötköttelen. Jos haluan venytellä, venyttelen.

Toisin sanoen en ole vieläkään oppinut pois tehokkuuden maksimoinnista. En ole sisäistänyt mitä eroa on kaikkensa antamisella ja parhaansa tekemisellä. No, askel kerrallaan.

Hiljaisuuden jälkeen

Minä olen ollut väsynyt jo pitkään. Olen etsinyt tähän ongelmaan ratkaisua jo pitkään ja minulla on muutamia ajatuksia, miten tätä asiaa parantaisin.

Ensiksi pyrin varmistamaan, että saan säännöllisesti riittävästi unta. Olen nyt tilanteessa, jossa uskallan sanoa, että normaalisti nukun ihan hyvin ja vain satunnaisesti huonommin. 

Väsymys ei ole poissa. Yritän vakuuttaa itselleni, että tarvitsen vain aikaa. Että kaikki se vuosikausien kuormitus ei katoa hetkessä. Mutta kun viikosta ja kuukaudesta toiseen on väsynyt, alkaa epäillä, että jokin muukin asia vaikuttaa.

Toki palautuminen voi olla hidasta myös siksi, ettei minun elämäni ole vain kelvollisia yöunia. Minulla on arki ja velvollisuuteni siinä missä muillakin. Lisäksi ahdistuneisuus kuormittaa mieltäni edelleen - tosin nykyään lähinnä vain tilannesidonnaisesti, ei onneksi jatkuvasti.

Joten päätin hetkeksi paeta arkea hiljaisuuteen. Jonnekin missä taatusti olisi rauhallista, eikä minun tarvitsisi huolehtia kuin perustarpeistani. Minä päädyin Lintulan luostariin.

Voin taata, että siellä on rauhallista. Vierasmaja, jossa yövyin, tarjosi hyvät puitteet vain olla. Ihastelin toki maisemia, lyhyt luontopolku tarjoaa samoilua luonnossa, mutta enimmäkseen istuin vierasmajan yhteistiloissa keinutuolissa ja annoin ajatusteni vaeltaa. Rauhaa ja hiljaisuutta hain ja sitä sieltä löysin.

Minä olen kuitenkin ihmisiä, joista tulee levottomia, jos ovat liian kauan toimettomia. Joten olin suunnitellut tähän pikkumatkaani itselleni pienen haasteen. Olin Lintulassa vain yhden yön, koska seuraavana päivänä kävelisin Valamon luostariin ja yöpyisin seuraavan yön siellä.

Luostarien välillä on metsäpolku, joka on n. 19 km pitkä. Koska olin väsynyt ja epävarma siitä, haluanko lähteä tuntemattomaan metsään, päätin kulkea selkeämpää ja lyhyempää reittiä teitä pitkin (n. 14 km).

Olisin halutessani saanut kyydin eräältä ystävälliseltä naiselta, joka myös oli nauttimassa Lintulan rauhasta, mutta tunsin tarvetta kävellä.

Matkaan meni vähän yli 2,5 tuntia. Ja voin sanoa olleeni kiitollinen, että olin varmuuden vuoksi pakannut sadeviitan mukaan. Pidän kävelemisestä ja sateen tuoksusta, mutta en erityisemmin välitä olla läpimärkä. Joten hetken rankkasateesta huolimatta tuo pieni vaellus oli jotain, mistä todella nautin.

Valamossa jatkoin rauhan ja hiljaisuuden tankaamista. Sauna tuntui kävelyn jälkeen erityisen hyvältä (luostarissa on yöpyjille saunavuorot ke ja la). Muuten vain olin ja hengitin hiljaisuutta. Tuntui hyvältä saada olla kuormaton. Elää hetki ilman velvollisuuksia ja kiireitä. Vain olla.

Olisin mielelläni tehnyt matkasta pidemmän, mutta se ei ollut mahdollista. Lasten hoito ja budjetti rajoittavat. Palasin siis arkeen vähän levänneenä, mutta en palautuneena.

Opin kuitenkin, että minun on irtauduttava kotoa. Ei tarvitse lähteä luostariin, mutta ulos. Minulle voisi tehdä hyvää tehdä pidempi kävelylenkki viikottain. Joten se on seuraava tapa, jota lähden sisällyttämään elämääni.

Olen optimistinen, että osaan kuunnella tarvettani palautumiseen ja nyt on aika omaksua sopivaa tekemistä. Yritän muistaa, että pienin askelin ja puskematta eteenpäin. 

Dinosaurukset Tampereella

Yhteiset hetket lasten kanssa ovat korvaamattomia. Siksi haastoin itseni ja teimme päivämatkan Tampereelle, ja siellä ensisijainen kohteemme oli Dinosaurukset-näyttely.

Lapset tykkäsivät näyttelystä. Liikkuvat ja ymmärtääkseni aidon kokoiset hirmuliskot tekivät vaikutuksen. Vanhempi tykkäsi virtuaaliesityksistä, joita katsottiin vr-laseilla ja jonotti ihailtavan maltillisesti useampaan. Nuorempi katseli yhden ja sai ilmeisesti matkapahoinvointia, eikä halunnut enempää. Ymmärrän, koska koin saman. Oli kiehtovaa katsella dinosauruksia kuin ne olisivat siinä, mutta olo ei sallinut useampia vierailuja virtuaalimaailmaan.

Olen vähän kahden vaiheilla, onko näyttely hintansa arvoinen (perhelippu 65 e). Lapset nauttivat ja se on paljon arvoista. Oma kokemukseni ei ollut lähellekään maksetun hinnan arvoista. Olihan näyttely hieno, aivan oikeasti hieno, mutta ei niin laaja kuin odotin maksun perusteella. Lisäksi ihmismäärä ja jonotus hankaloittivat kokemuksesta nauttimista. Olimme näyttelyssä vähän yli tunnin ja mitä enemmän mietin, sitä ylihintaisemmalta näyttely tuntuu.

Joten meidän piti keksiä tekemistä vielä useammaksi tunniksi ennen kuin palaisimme junalla kotiin. Onneksi Tampereella on muutakin tekemistä, katseltavaa ja ihmeteltävää. Kävimme limsalla hotelli Tornin huipulla (melkoiset maisemat). Kävimme vakoilumuseossa (salakäytävät olivat lasten mielestä parasta siellä) ja tietenkin jäätelöllä.

Huolimatta kaikesta kivasta, tämä ei ollut helppo päivä minulle. Tottakai tiesin jo etukäteen, että ihmismassat ja kaikki muu hälinä stressaisivat minua. Mutta varasin itselleni mukaan vastamelukuulokkeet ja ohjeistin mieheni ottamaan ohjat täysin käsiinsä, jos minun tarvitsee ottaa hetki itselleni. Ahdistuksenhallintataitoni olivat tosiaan koetuksella. Onneksi olen oppinut kommunikoimaan näistä asioista, joten minun ei ole pakko puristaa itseäni eteenpäin selviytymismoodissa.

Olen nyt hyvin väsynyt, mutta koen selvinneeni hyvin. Parhaiten näen sen siinä, miten maltillisesti jaksoin ojentaa lapsia, kun he sitä tarvitsivat. Otin kyllä ylimääräiset pari minuuttia ihan vain hengittelyyn joka kerta vessassa käydessäni. Todennäköisesti erittäin hyvin käytettyjä minuutteja.

Mutta voin rehellisesti sanoa, etten jaksaisi ihan heti samanlaista uudestaan. Kaikki minussa vaatii aikaa palautumiselle. Joten sitä tänä iltana. Ja lähiaikoina minua odottaakin pieni parin yön reissu ihan yksin rauhaan ja hiljaisuuteen. Sitä odotan.

Tiivistettynä: hyvä, mutta uuvuttava päivä. Nautin erityisesti lasteni ilosta. Tämä päivä oli nimenomaan heille suunnattu, joten oma epämukavuuteni on sivuseikka. Jos kulut vähän harmittavatkin (maksoin aika paljon asioista, joista en suuremmin nauttinut), keskityn muistamaan keiden iloon minä sen summan oikeasti sijoitin.