Alkuaskeleet kuntoon

 Monien muiden lailla, myös minä haluan kehon, jossa viihdyn. Ja se vaatii liikunnallisia panostuksia. Ja edelleen, monien muiden lailla, alkuun pääsy on ollut haastavaa. Olen aloittanut liikunnan harrastamisen monta kertaa elämäni aikana. Ja sitten se on jäänyt.

On hassua, miten mieli pystyy antamaan syyn, miksi ei tänään tarvitse treenata. Tai miksi tänään ansaitsee helpotusta ja ehkä vähän palkitsemistakin (vaikka sokerikoukustakin olisi hyvä kiemurrella irti). Lopulta ei tule enää syitä, koska ajatus treenaamisesta ei nouse enää mieleen. Minä olen unohtanut hyvät aikomukseni monta kertaa.

Kuukausi sitten päätin, että yritän taas. Olen erityisen tyytyväinen siihen, että uusi yritys alkoi pian sen jälkeen, kun edellisen kerran luovutin. Tällä kertaa päätin, että yrittäisin apuvälineiden avulla. Kuntosalijäsenyyteen ei ole varaa, personal trainerista puhumattakaan. Mutta tilasin itselleni urheilukellon. Tutkin tarjontaa kauan ja päätin tilata Polar Unite-kellon. Koska se oli edullinen ja riittävä aloittelijan tarpeisiin.

Urheilukellosta on ollut enemmän apua kuin odotin.

Tiesin, että minä pusken itseäni. En vain tiennyt miten pahasti. Tämän kuukauden aikana olen oppinut, että minun pitää panostaa palautumiseen. Ja olen oppinut myös millä tasolla on terveellistä urheilla. Kummasti on jaksanut palata liikunnan pariin, kun ei ole painanut täysillä voimiensa loppuun saakka. On tosiaan ollut hyväksi löytää itsestään muitakin vaihteita kuin täysillä tai hädin tuskin.

Olen ryhdikkäämpi. Sen olen huomannut. Paino ei ole muuttunut, mutta se ei huoleta minua. Tunnen oloni paremmaksi, ja se on tärkeintä. Ensimmäistä kertaa koskaan minusta tuntuu, että olen päässyt hyvään alkuun jossain, mikä voi kasvaa vielä paremmaksi. Olen varovaisen optimistinen. Samaan aikaan yritän muistaa pitää odotukseni maltillisina ja muistaa mitä todella tavoittelen: hyvää vointia. En halua tavoitella mitään määrättyä, kuten maratonia tai bikini-vartaloa. Pelkään, että saavuttaessani tällaisia tavoitteita menettäisin motivaationi jatkaa. Tarvitsen jotain muuta. Joten ruokin motivaatiotani uteliaisuudella: mihin tämä tie johtaa? Mitä kaikkea tällä tiellä kohtaankaan?

Eikä minulla ole kiirettä. Kunhan pysyn tällä tiellä, ei vauhdilla ole niin suurta merkitystä. Olen optimistinen, että minulle sopii tämä asenne. Että hyvä kunto, jota toivon, tulee sovitetuksi osaksi elämääni lempeästi. Ettei minun tarvitse repiä ja raastaa itseäni saadakseni jotain liian nopeasti, että se kestäisi. Sillä tiedän, ettei se toimi minun kohdallani. Olen yrittänyt monta kertaa. Luulisi minun ymmärtäneen jo muutama yritys sitten.

No, en anna oman hitaan ymmärrykseni lannistaa itseäni. Menen eteenpäin ja nautin maisemista tällä matkalla.

kuva: pixabay/Adam_Tumidajewicz

Mahdollisuuksien rajoissa

Mikä tahansa elämän tarkoitus lopulta onkaan, voi sanoa kuitenkin, että elämä on kasvutarina. Me kasvamme, mutta emme samalla tavoin kuin luonto ympärillämme. Meillä on yllättävän paljon vaikutusvaltaa siihen, mihin suuntaan lähdemme kasvamaan. Emme ole yhden sijainnin, luonnonvoimien ja eläinten armoilla, kuten vaikkapa puut. Tosin kaipa jotkut meistä voisivat valita istuttaa peppunsa johonkin ja pysyä siinä. Eikä luonto pakota meitä lentämään talveksi etelään, vaikka sitäkin tapahtuu.

Meillä ihmisillä on paljon mahdollisuuksia vaikuttaa elämämme suuntaan. Kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia, mutta niitä on enemmän kuin ihmismieli voi ymmärtääkään. Tosin monet rajoittavat mahdollisuutensa oman ymmärryksensä ja harkintansa rajoihin, ja pystyvät tämän loogisesti ja hyväksyttävästi itselleen perustelemaan.

Enkä voi väittää, että kaikkien mahdollisuuksien tutkiminen olisi järkevää. Aika tulee ongelmaksi. Joihinkin mahdollisuuksiin voi tarttua vain tiettynä hetkenä, ja tämä voi vaatia melkoista rohkeutta (tai harkitsemattomuutta ja typeryyttä, vaikea sanoa). Mutta elämme kaikki elämää, jossa kaiken hälinän keskellä voi tehdä valintoja, jotka avaavat lisää mahdollisuuksia. Elämäntapamuutokset lienevät yleisimpiä. 

Teoriassa, jos panostamme tarpeeksi aikaa ja vaivaa kunnon kohottamiseen, meille tulee mahdolliseksi osallistua maratonille, vaelluksille jne. Siellä tapaa ihmisiä, joiden kautta avautuu jälleen lisää mahdollisuuksia. Vastaava juttu, jos päättää käyttää aikaansa kielten opiskeluun. Uudet taidot, kyvyt ja ominaisuudet vaikuttavat.

Mielestäni aika on rajoittavin tekijä. Nykyään on niin kiire, ettei ehdi miettimään mitä oikeastaan haluaa elämältään. Monet luulevat tietävänsä.

Minä puolestani en oikein tiedostanut mitä halusin. Tai oikeastaan halusin asioita, jotka olivat ristiriidassa keskenään. Halusin kuulua johonkin ja halusin lähteä omille teilleni. Enkä sitten tuntenut kuuluvani mihinkään (koska ympärilläni olevat ihmiset eivät jakaneet kiinnostuksen kohteitani), enkä päässyt matkaankaan. Ennen kuin nyt.

Nyt teen muutosta. Terapia oli hyvä ja erittäin tarpeellinen alku. Nyt voin jatkaa matkaa itsessäni ilman sherpaani. Uskon, että nyt vihdoin osaan kasvattaa itseäni. Nyt tutkin mitä oikeasti haluan. Ja missä muodossa voin sen saada.

Olen jo huomannut, että pienetkin askeleet vievät eteenpäin, kun niitä vain malttaa ottaa tarpeeksi monta. Pitkäjänteisyys ei kuulu vahvuuksiini, joten sen harjoittaminen on hyödyllistä kasvulleni nyt ja tulevaisuudessa. Koska en jaksa pitkäjänteisesti panostaa yhteen asiaan, olen yrittänyt ottaa askeleita muutamassa asiassa. Kun kyllästyn/tuskastun yhteen, siirryn toiseen. Vähän kuin circuit-treeniä. 

Kaikki pienet panostukseni liittyvät tietyn pohjan luomiseen: haluan voida hyvin ja hyvinvointia voi kohentaa monella tavalla. Minä otan pieniä askeleita liikunnassa, kodin viihtyvyydessä ja lukuharrastukseen palaamisessa. Haluan nähdä mikä on minulle mahdollista sitten, kun oikeasti voin hyvin. Millaisin fyysisin ja henkisin resurssein voi tavoitella unelmia ja erilaisia mahdollisuuksia? Olen utelias näkemään, ja tämä uteliaisuus osaltaan ruokkii motivaatiotani jatkaa.

Eilisen ja huomisen virheet

Inhimilliset virheet värittävät jokaisen elämää. Maailmassa on sen verran paljon ihmisiä, että uskaltaa sanoa, että virheitä tapahtuu joka hetki. Nyt. 

Ja nyt.

Olen kärsinyt toisten tekemistä virheistä. Itse tekemistäni virheistä puhumattakaan. Jotkut menneisyyden virheistäni hyppäävät vieläkin välähdyksinä mieleeni muistuttamaan häpeästä. Tietenkin olen jo aikoinaan yrittänyt korjata virheeni ja oppia niistä, mutta mokomat jäivät painamaan mieltä. Kalvamaan syvältä.

Ikä on tehnyt hyvää. En enää jää ajattelemaan niitä, vaan annan seuraavien ajatusten ajaa typeryydet pois mielestäni. Tämän opettelu vei kauan, mutta on toiminut hyvin. Ne ikävät häpeäflashbackit tulevat aina takaisin. Huomasin että pääsee helpommalla, kun antaa niiden tulla... ja mennä.

Tulen tekemään vielä monia virheitä. En tarkoituksella, mutta en usko saavuttavani täydellisyyttä koskaan. Itseasiassa olen täysin vakuuttunut siitä, että olen ihminen loppuun saakka.

Haluaisin sanoa, että hyväksyn epätäydellisen maailman niin perusteellisesti, ettei mikään enää vaivaa minua. Että siinähän tulevat ja menevät, kun ei niitä voi estääkään. Mutta en voi. Virheitä tulee kyllä, mutta välinpitämättömyys voi synnyttää niitä lisää ja isompia. 

Tasapaino. Se sana hyppää esiin aina, kun pohdin miten toimia milloin minkäkin asian suhteen. Hyväksyä virheet, ottaa vastuu niiden oikaisemisesta, mutta antaen niiden jäädä menneisyyteen... siinä on tasapainoa etsittäväksi. 

Milloin voi päästää irti? Sitten kun asia on muilta unohtunut? Kun on pyytänyt anteeksi? Kun on saanut anteeksi?

En tiedä. Virheitä on niin monenlaisia. Pahimpien seuraukset muuttavat elämää radikaalisti. Eikä aina pelkästään omaa.

Joskus on virhe antaa menneisyyden virheen vaikuttaa nykyhetkessä. Ainakin silloin, kun se estää rakentamasta parempaa. Olen rangaissut itseäni virheistä näin. Ja miksi? Että virheen seurauksena olisi vielä vähemmän mitään rakentavaa? Typerää. Opiksi ottaminen ja eteenpäin meneminen vain tuntuivat armolta, jota en ansainnut. Eikä minulla ollut tervettä käsitystä riittävästä itsekurituksesta.

Joskus taas virheen kantaminen takaraivossa pitää huomion tiessä, jota kulkee. Se voi olla hyödyllistä. Muistutus, miksi tekee asiat eri tavalla. Mutta sekin voi käydä raskaaksi kantaa.

Minä en tahdo enää kantaa menneisyyden virheitäni. En ole enää lapsi, enkä teini. En ole kasvanut aikuiseksi eilen, vaan tiedän vähän paremmin (joistakin asioista). Ymmärtämättömyydestä, kokemattomuudesta ja lapsellisuudesta kummunneet virheet saavat jäädä. Ne kuuluivat sille lapselle, teinille jne, joka ne teki. Ei minulle, joka olen nyt.

Otan vastuun niistä virheistä, joita teen nyt. Ja yritän olla kantamatta mitään, minkä kantaminen on pois hyvästä kasvusta. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta tahdon ainakin yrittää.

Keho osana minua

Kun mietitään mielenterveyden haasteita, keho on helppo unohtaa. Toki asiantuntijat ovat jo kauan tienneet, että liikunnasta on apua. Mutta on eri asia tietää faktoja kuin oikeasti ymmärtää.

Muutama vuosi sitten elin mieleni sisällä elämäni haastavimpia aikoja. Minusta tuntui, etten selviäisi enää kauan. Puskin ja puskin selvitäkseni arjesta ilman, että kukaan huomaisi miten kovilla olin.

Jos joku olisi silloin käskenyt lähteä ulos lenkille, olisin joko katkaissut sen ihmissuhteen tai sitten puskenut itseni sen rajan yli, jonka takaa ei enää palata.

Nyt, kun voin merkittävästi paremmin, voin sanoa, että minulle paras ratkaisu oli opetella antamaan itselleni - mielelleni ja keholleni - lupa levätä. Ja se oli vaikeaa. Tunsin valtavaa syyllisyyttä. Kauan.

Onneksi minulla oli hyvä terapeutti, jonka kanssa keskustellessa sain hyvän puolustajan sisäistä syyttäjääni vastaan. Olin elänyt kauan uskomuksessa, että vain tekemistäni arvostetaan. Minulla itselläni ei ollut arvoa. Eli jos en tehnyt mitään, en ollut tärkeä.

En rehellisesti sanoen ole ihan saanut uskomusta pois itsestäni. Minä kuitenkin voin nähdä, että pystyn parempaan, kun voin hyvin. Se on alku. 

Keho on osa minua. Se kuulostaa itsestään selvältä, mutta minunlaiselleni se on tärkeä muistutus. Minä sivuutin kehoni niin tehokkaasti kuin pystyin. Olen opetellut taas kuuntelemaan sitä. Se auttaa minua ymmärtämään mitä tarvitsen voidakseni paremmin. 

Pidän nyt huolta itsestäni. Alkuun pääsin, kun aloin miettimään rajaa itsekkyyden ja itsestähuolehtimisen välillä. Se raja on jossain. Mutta voin pestä hampaani aamuin illoin, eikä kukaan syyttäisi minua liiasta itsekkyydestä. Oli siis jotain, mitä jo tein itseni hyväksi. 

Aloitin asioista, mitkä tuntuivat mukavalta. Ihan vain yksinkertaisia asioita. Ostin vähän kalliimman saippuan, jonka tuoksusta pidin. Ja käytin sitä. Otin aikaa lukeakseni. Hurahdin teehifistelyyn.

Otin elämääni mukaan tuoksuja, Makuja, kosketusta... siitä se alkoi. Hitaasti.

Jos jotain tämä muutos on vaatinut, niin kärsivällisyyttä. Tai kykyä unohtaa maalin ja keskittyä tähän hetkeen ja oppia nauttimaan pienistä asioista juuri nyt. Ja antaa itselleen luvan tarttua johonkin, jos se voi viedä johonkin mihin tahtoo. 

Edistyn, enkä edes tiedä missä maali on. En ole perillä, en tule valmiiksi. Mutta jo matka parempaan on hyvä. Poistun vanhoista tiukoista rajoista millimetri kerrallaan. Onkin jo hieman helpompi hengittää.

Tämä hetki tässä ja nyt

 Yksi keinoista, joilla olen pitänyt elämääni siedettävänä, on ollut uppoutua mielikuvitukseeni ja omaan maailmaani. Se on tarjonnut pakopaikan, jossa kaikki on ollut minun hallinnassani. Olen siellä tuntenut olevani turvassa. Toisin olen tuntenut, kun olen ollut läsnä todellisessa maailmassa. Siellä (tai siis täällä) oleminen on tarkoittanut sitä, että on jotain mihin pitää reagoida. Yleensä jotain epämiellyttävää.

Silloin joskus tämä eskapismi suojeli mielenterveyttäni. Mutta milloin se muuttui? Milloin tämä selviytymiskeino kääntyi itseään vastaan? En tiedä. En osaa sanoa.

Mutta olen vasta viime aikoina ymmärtänyt sen, että minun täytyy opetella elämään tässä hetkessä, tässä todellisessa maailmassa. Mieleni ei enää pelkästään tarjoa mielikuvitusmaailmaa, jossa seikkailla turvallisesti. Se luo myös uhkakuvia, joissa käy huonosti. Nuo maailmat ruokkivat ahdistusta ja pelkotiloja, eivätkä ole edes todellisia!

Loppujen lopuksi vain tämä hetki on todellinen. Juuri tässä hetkessä minulle ei tapahdu mitään ahdistavaa ja pelottavaa - olen turvassa näppäimistöni äärellä. Mutta mieleni saa aikaan sen tunteen, että voisi tapahtua. Se saa aikaan sen, että todellisuuteen keskittymisen (Ah, kevät!) sijaan minun mieleni on joko muistoissa tai kuvitelmissa. Ymmärrän, että se on joskus ollut tarpeellista, että pysyisin turvassa, mutta nyt se pilaa elämääni.

Väistämättä elämässäni tulee olemaan hetkiä, joissa tapahtuu ikäviä asioita. Ne pitää elää silloin. Niihin pitää reagoida silloin. Ei nyt, kun en voi edes tietää mitä oikeasti tapahtuu ja milloin. Nämä hetket, jolloin olen oikeasti turvassa, tahdon ottaa vastaan nauttiakseni niistä. En tahdo kulkea kauniiden hetkien ohitse, koska varuillaanolo teki minut sokeaksi. Mistä kaikesta olenkaan jäänyt paitsi?

Asiat eivät ole joko tai. Voin varautua, kun siihen on sopiva hetki. Ja voin elää hetkessä, kun siihen on tilaisuus. Tasapaino tässäkin asiassa.

Yksinäisyyden jäljet

 Ärsyttävän iso ongelmistani johtuu merkityksistä, jotka kypsymätön mieleni antoi tietyille tapahtumille. Uskomuksia, joille löysi vahvistusta kerta toisensa jälkeen. Ikään kuin tietyt asiat tapahtuivat, koska minä olin arvoton, merkityksetön ja huonompi. Sellainen, joka ansaitsi tulla kiusatuksi, hylätyksi ja unohdetuksi.

En koskaan ajatellut tätä. Se oli sanaton totuus, joka ohjasi valintojani. Sulki silmäni mahdollisuuksilta, koska niiden tavoittelu olisi ollut turhaa ajan ja energian tuhlausta. Miksi pyrkiä johonkin, mitä ei ansaitse ja mistä työnnetään ulos?

Onko siis ihme, että olen ollut suurimman osan elämästäni hyvin yksin? Se on ollut suojautumista monelta vaaralta, mutta myös rangaistus kelvottomuudestani. Eikä introverttiyteni todellakaan tee helpommaksi sitä, että olin hyvin, hyvin yksinäinen. Kaipasin yhteyttä toisiin, vaikka en sitä itselleni silloin kyennytkään myöntämään.

Ja kun lopulta en kestänyt enää eristystäni, takerruin holtittomasti keheen tahansa, joka hetken kuunteli. Viaton ihmisparka joutui olemaan siinä, kun minä vuodatin ja vuodatin. Näe minut! Kerro minulle, että minäkin voisin olla joku! Kuule minua! 

Kun vihdoin sain itseni hallintaan, häpesin. Palasin katselemaan seiniäni - yksin. Kerta kerran jälkeen uskoin vahvemmin ja vahvemmin, etten ollut joku, joka kelpaisi kenellekään. Että minun kuului olla yksin, eikä vaivata muita. Kuinka minusta on vain vaivaa.

Ja sitten elin taas pari-kolme viikkoa puhumatta kenellekään... Melkoinen kierre, joka vain ruokkii itseinhoa.

Tuosta kierteestä on todella vaikea irrottautua omin avuin.

Sitä on mahdollista muuttaa. Työlästä ja epämukavaa - mutta mahdollista. Oma ensi askeleeni ulos tuosta eristyssellistä oli päätös lähteä suorittamaan iltaopintoja. Siellä on ihmisiä, mutta puitteet ovat sellaiset ettei pääse holtittomasti selittämään. Se pakottaa rajoihin, joissa ei tule käyttäytyneeksi tavalla, joka herättää itsessä häpeää. Ja säännöllisenä toimintana se pikkuhiljaa antaa sosiaalisen kontekstin, joka helpottaa. Saa olla osa jotain. Vaikka vain luokkaa.

En tiedä toivunko koskaan täysin haavoista, joita nuo yksinäiset vuodet jättivät minuun (muista ongelmista puhumattakaan). Minä edelleen vaistomaisesti vetäydyn, jos huomaan pienenkään merkin viittaavan siihen, että puhun liikaa tai kuormitan toista. Aion kuitenkin jatkaa aloittamaani projektia itseni kanssa. Tahdon olla eheämpi, mieleltäni kevyempi ja elää selviytymisen sijaan. Siksi ainakin yritän kohdata tekemäni virheet sosiaalisissa kuvioissa nopeammin, jotta en vain katoa. 

Ja rehellisesti sanoen, minä en ole niin tärkeä, että muut jäisivät pitkäksi aikaa typeryyksiäni miettimään. En ole julkkis, kuninkaallinen tai hengellinen opettaja. Eikä ole suurtakaan merkitystä sillä, että joku pitäisi minua outona. Jokainen meistä on jonkun silmissä outo.

Tänään olen kypsempi kuin joskus. Olen aikuinen nainen, vaikka joskus eksyisinkin maailman tuuliin. Minä en enää eristäydy viikoiksi. Siihen minulla on liikaa lapsia. Enkä enää ole niin tuskaisen yksin, että viattomat joutuisivat puheputoukseni uhreiksi. Minä hallitsen itseäni paremmin, vaikka edelleen usein tunnen itseni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Tilanne on parempi.

Olen löytänyt paikan, johon rakentaa ja jossa kasvaa. Ehkä jonain päivänä tunnen olevani osa joukkoa, osa yhteisöä. Haluan olla optimistinen, mutta on ilahduttavaa todeta, että realistisestikin se on mahdollista. Aikaa siihen menee, mutta menköön. Sama aika kuluu joka tapauksessa. Yhtä hyvin voin katsoa, mitä näistä uusista ajatusten siemenistä kasvaa.

Joten... vaikka minun pitäisi sietää yksinäisyyteni jättämiä jälkiä lopun ikääni, ei minun tarvitse kärsiä niistä elämäni jokaisena hetkenä. Ja hassua kyllä yksinäisyyttä jaksaa paljon paremmin, kun tietää, että se on väliaikaista. Silloin ainakin tämä introvertti välillä jopa nauttii siitä, että saa olla yksin.

Matkalla itseensä

Olen viime päivinä etsinyt tukea jatkaakseni itseni eheyttämistä ilman terapeuttini apua. On ilahduttavaa miten paljon nykyisin on tietoa ja apua tarjolla, myös ilman rahallista korvausta. Monet tahot laittavat materiaaleja nettiin ja youtubeen, jotta niitä on saatavilla apua tarvitseville.

Kun joskus muinaisina aikoina kävin ensimmäistä taisteluani masennuksen kanssa, ilmainen ja itsenäinen apu oli lähinnä oman lähikirjaston psykologiaa käsittelevä hylly. Enkä tietenkään niin nuorena jaksanut keskittyä lukemaan, tiedon omaksumisesta puhumattakaan. Asioista puhuttiin vain vähän ja se hiljaisuus vain korosti ulkopuolisuuden tunnetta. Sain lopulta itselleni apua mielenterveystoimistosta, kun vakava insomnia alkoi tekemään asioista sietämättömiä. Sain lääkityksen, keskusteluapua ja ylipäätään pientä toivoa, että selviäisin. Se oli valtavan pitkä taistelu, mutta lopulta voitin. Ensimmäisen kierroksen.

Nyt 12 vuotta myöhemmin olen eri tilanteessa. Kun mielenterveyteni heikkenemisestä kertovat oireet alkoivat viitisen vuotta sitten, oli taistelukenttä vaihtunut ja vastassa oli vihollisia, joita vastaan en ollut ennen taistellut. Olin nyt kypsempi, parisuhteessa ja tuore äiti. Hyvinvointini vaikuttaa merkittävästi lasteni elämään, joten en epäröinyt hakea apua. 

Psykoterapia oli uusi kokemus. Se on paljon syvempää ja tavoitteellisempaa kuin aiemmin saamani keskusteluapu. Otti aikaa oppia luottamaan terapeuttiin, jotta pystyin päästämään hänet riittävän lähelle itseäni ja erityisesti ongelmiani. Nuo 200 tuntia Kelan tukemaa psykoterapiaa tuli käytettyä huolellisesti. Olen oppinut paljon itsestäni ja ongelmistani. Silmäni ovat avautuneet näkemään toiminta- ja ajatusmalleja, jotka selittävät epävarmuuttani ihmisten kanssa ja paikastani maailmassa.

Kokonaiskuvan rakentamiseen meni aikaa. Otimme palan kerrallaan ja tutkimme miten ne sopivat yhteen. Ja vaikka työ jäikin kesken, on paljon helpompi nähdä, miksi minulla on ollut niin isoja ongelmia. Ei yksittäinen pala niin iso asia ole, mutta kun yhdistää siihen toisen palan ja kolmannen ja neljännen ja... Kokonaisuus on melkoinen.

Nyt pystyn paremmin selittämään ongelmani itselleni. On helpompi hakea itsenäisesti tietoa ja ratkaisuja ongelmiinsa, kun tietää millaista ongelmaa yrittää ratkaista. Terapiassa olen oppinut työskentelemään itseni kanssa. Tunnistan milloin levätä, milloin puskea - no, suhteellisen luotettavasti. Mutta ymmärrän mitä työskentely on.

Minusta on tärkeää huomauttaa, ettei selfhelp -kirjojen yms. lukemisesta ole mitään apua, jos niiden tarjoamaa oppia ei kykene soveltamaan omaan elämäänsä. Jotkut muutokset vaativat aktiivista epämukavuuden sietämistä. Se on hiljaista omien mukavuusrajojen haastamista ja levittämistä. Jos jättää muutoksen pelkästään ajan käsiin... sitä rapistuu hitaasti niissä samoissa, tutuissa rajoissa. 

Mutta aika. Sitä tarvitaan. Minä olen kärsimätön luonne ja haluan hoitaa asiat nopeasti pois alta. Ihmismieli ei kuitenkaan toimi siten, että napataan palanen pois ja laitetaan uusi tilalle. Muutos ei voi olla kuin leikkausoperaatio. Olemme elävä, orgaaninen olento, joten muutokset täytyy tehdä kasvamalla niihin. Ja kaikki kasvu vaatii aikaa. Ja kuvainnollisesti puhuen, myös kastelua ja paistetta.

Joten en määrittele tavoiteaikaa, jolloin olen ehjä. En luovuta, jos olen tällä tiellä vielä 10 vuoden päästä. Askel kerrallaan pääsen vuosien aikana aika pitkälle. Pidemmälle kuin jos jäisin elämän tien varrelle odottamaan kyytiä. Aika nimittäin kuluu joka tapauksessa. Enkä tahdo käyttää elämääni pelkästään ihmeen odottamiseen. 

Olen löytänyt Youtubesta muutaman mielenterveysaiheisen kanavan. Tutkin niitä, kunhan minulla on aikaa ja katson onko niiden tarjoama sisältö avuksi juuri minulle. Tällaisissa videoissa aihe pitää olla aika yleisluontoinen, jotta mahdollisimman moni voi saada niistä jotain. Joten minun pitää olla virkeä, kun tutustun niihin, jotta osaan arvioida niiden soveltuvuutta juuri minulle. Ja että tunnistan mahdollisen humpuukikanavan. Taatusti sieltäkin löytyy tyyppejä, jotka haluavat vain rahastaa heikompien halulla vahvistua.

Sisäistä rauhantekoa

Ensimmäinen asia, jonka suhteen haluan tehdä rauhan, on kärsimysvertailun päättäminen kilpailumielessä. Suurimman osan elämästäni olen odottanut vuoroani. Hetkellä, jolloin ei olisi ketään, joka tarvitsisi apua enemmän kuin minä. Sitä päivää ei koskaan tule. Vasta äidiksi tuleminen sai minut hakemaan apua enemmän kuin mitä minimissään tarvitsi selviytyäkseen. Halusin, että lasteni lapsuus olisi mahdollisimman hyvä ja turvallinen kasvaa. Enkä uskonut, että ahdistuksen ja pelkotilojen piinaama äiti kykenisi sellaista antamaan. Joten tein töitä aivan eri tasolla. En enää pyrkinyt pelkästään selviytymään. Halusin olla riittävän hyvä esimerkki siitä, miten elämää voi elää. Ei ehkä täydellinen, mutta parempaan pyrkivä ja oma itsensä.

Mutta minä tunsin syyllisyyttä. Kuinka moni apua tarvitseva jäi ilman terapeuttia, koska minulla oli nyt sellainen. Minua vaivasi ajatus siitä, etten ollut tarpeeksi rikki ollakseni oikeutettu apuun ennen toisia.

Elämän jättämät jäljet ovat sellainen asia, joka väistämättä aiheuttaa vertailua. Kun käy läpi jotain kipeää, on helppo löytää joku, joka muistuttaa siitä, että jollakulla toisella on asiat vielä huonommin. Ja tottakai itsekin tapaa heitä, jotka kärsivät enemmän kuin itse. Mutta kun, puhutaan fyysisistä vaivoista, on selkeämpää: Jos olet murtanut jalkasi, ansaitset ja saat apua, vaikka samaan aikaan apua tarvitsee ja saa joku, jolla on murtumia selkärangassa. 

Nyt, kun olen päässyt näkemään paremmin millaisen kuvan menneisyyteni haavat kokonaisuutena muodostavat, voin sanoa, että minun olisi pitänyt saada apua jo paljon, paljon aiemmin. Miten moni asia olisikaan ollut eri tavalla, jos teini-minä olisi ohjattu avun pariin. Millainen teini lakkaa syömästä, jos kyseessä ei ole anoreksia? Jos minulla olisi ollut anoreksia, olisin saanut apua, mutta minulla ei ollut, joten olkapäiden kohauttelu sai riittää avuksi.

Rehellisesti sanoen, minä ymmärrän oikein hyvin, miksi en silloin saanut apua. Se on tuttu kaava: avuntarvitsija salaa avun tarpeensa + lähipiiri keskittyy tärkeämpiin asioihin + vähäiset resurssit ylipäätään = selviydy omillasi. Minun vanhempani tahattomasti kasvattivat minut liian itsenäiseksi. Minun mielessäni on kuin kiveen hakattuna laki, etten saa kuormittaa toisia ihmisiä. Toisin sanoen, minä en saa koskaan pyytää apua. Tai ainakin siihen pitää olla hyvä ja perustelu syy, jonka hyväksyisi kuka tahansa.

Jollain tavalla minä aina kaipasin, että joku tarpeeksi vaikutusvaltainen antaisi minulla luvan saada apua. Mutta tunsin, että niin kauan kuin selvisin itse, en sitä tarvinnut. Silloin kun todellakin tarvitsin apua, otin sitä vastaan niin vähän kuin suinkin. Juuri sen verran, että selviäisin.

Tavallaan ymmärrettävää, mutta lopulta todella huono ratkaisu. Minun ydinongelmani eivät koskaan ratkenneet, koska en osannut itse niitä ratkaista, enkä päässyt avunpiiriin. Niinpä elin hyvin tiukoissa rajoissa, jos sitä voi elämiseksi sanoa. Selviydyin. Ja koska selvisin, ajattelin etten ansainnut apua. Että apua saisivat vain ne, jotka sitä todella tarvitsivat.

Nyt, kun minulla alkaa olla vähän voimavaroja muuhunkin kuin selviytymiseen, mietin miten paljon enemmän minulla oikeastaan on annettavaa. Minä voin olla avuksi toisille. Minä voin olla mukana rakentamassa parempaa.

Olen kiitollinen, että Suomessa mielenterveyspalveluihin panostetaan edes jonkin verran. Olen kiitollinen saamastani avusta. Mutta samaan aikaan näen, että palvelujentuottajat eivät pysty vastaamaan tarpeeseen ja heidän on tehtävä palveluihin rajauksia ja muita kipeitä valintoja. Avuntarvitsijalta vaaditaan aktiivisuutta, pitkäjänteistä etenemistä ja sitoutumista jatkuvaan työskentelyyn. Kaikki eivät pysty siihen, eikä kaikilla ole lähipiiriä apua taistelussaan. Tilanne on vaikea. Joka tasolla sama ongelma: resurssit vs. tarve. 

Avunsaantiväyliä on onneksi useampia, ja niitä tarvitaan. Niiden, joiden avun tarve on vähäisempi, ei pitäisi joutua odottamaan, kunnes heidän avun tarpeensa on muuttunut vakavaksi ja kiireelliseksi. Hekin tarvitsevat apua. Kaikkien etu olisi, että heidän ongelmansa tulisi hoidetuksi ennen kuin ongelma on vakava ja vaikeasti hoidettava.

Monet niistä, jotka ovat saaneet apua, ovat halunneet auttaa niitä, jotka eivät vielä avun piirissä ole. He pystyvät tarjoamaan vertaistukea, apua byrokratian paperiviidakkoon ja niin edelleen. Avun saanut kykenee toimimaan yhteiskunnassa aivan eri tavalla kuin ennen, kun elämä ei ole pelkkää selviytymistä päivästä toiseen. Sitä pystyy rakentamaan parempaa, kun voimat eivät mene ylläpitämiseen.

Toistan nyt paljon itseäni, mutta minusta on tärkeää painottaa sitä, että apua saa hakea jo silloin, kun sitä tarvitsee vain vähän. Ei tarvitse odottaa ongelman paisuvan isommaksi ja näyttävämmäksi, että saa oikeuden apuun. Koska voimia tarvitaan paljon senkin jälkeen, kun on saanut apua. Ikävä kyllä työtä oman mielensä (ja/tai kehonsa) kanssa ei voi koskaan kokonaan ulkoistaa toisille. Saadun avun hyöty riippuu paljon siitä, miten sitä hyödyntää taistelussaan. Mitä luulet tapahtuvan, jos lakkaat taistelemasta?

Metaforisesti apu voi olla sitä, että seppä on vihdoin saanut taottua sinulle, ritarille, miekan, jolla käyt taisteluun lohikäärmettä vastaan. Jos oletat, että miekan saatuasi sinun tehtäväsi on maata ja  vain odottaa, että lohikäärme syöksyy miekkaan... No, ehkä olisit voinut jättää miekan jollekulle toiselle.