Näytetään tekstit, joissa on tunniste hyvinvointi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hyvinvointi. Näytä kaikki tekstit

lauantai 31. toukokuuta 2025

Yksi vuoden kierto lisää

Minulla oli jokin aika sitten syntymäpäivä. Ei tullut mitenkään merkittävä luku täyteen. Olin nelikymppinen ja nelikymppisenä jatkan elämääni.

Olen jo pitkään pitänyt periaatteena, että syntymäpäivänäni teen jotain sopivan itsekästä ja lievästi turhaa. Esimerkiksi käyn budjettiin sopivassa hemmotteluhoidossa, ravintolassa tai ostan itselleni jotain hyödyllistä, mutta luksusmuodossa. Toisin sanoen annan itseni nauttia jostain, mistä arkena tinkisin.

Tänä vuonna ostin itselleni kesäksi online-jäsenyyden Laiven studiolle. Kollega mainitsi joskus, että jooga helpottaa työstressiä. Ja se on jotain, mitä haluan minimoida. Varsinkin vaikean uupumuksen jälkeen.

Tavoittelen myönteistä kierrettä elämääni. Haluan, että elämääni kuuluvat osat ruokkivat toisiaan siten, että se heijastuu hyvinvointiini. Olen kokenut kielteisen kierteen ja kävin syvällä. Palautuminen on vaatinut huolestuttavan paljon aikaa, enkä ole ihan kunnossa vieläkään. Ajatus uudelleen uupumisesta pelottaa.

Joten, kun syntymäpäivänäni lähestyessä mietin, miten haluan ilahduttaa itseäni, päätin panostaa johonkin, mistä hyödyn pitkällä tähtäimellä. Tänä vuonna lievästi turhalla asialla ilahduttaminen ei ole oikea tie. Toki ilahtuisin hieronnasta tai ravintolaillasta, mutta se olisi lyhyt ilo. Tarvitsen jotain viemään minua levollisempaan elämään.

Yllättävän paljon tätä on pitänyt perustella itselleen. Minä saan huolehtia itsestäni vähän paremmin kuin mitä ovat minimivaatimukset elämän ylläpitämiseen. Minulla on suorastaan velvollisuus näyttää esimerkkiä lapsilleni, miten aikuisena itsestään voi huolehtia.

Minä annoin siis itselleni hidastamisen lahjan. Sen, että annan itselleni luvan levätä, kun väsyn. Muistutan tästä itseäni, koska hyvinvointini heijastuu myönteisesti myös toisiin. Lapseni voivat paremmin, kun heidän vanhempansa voivat hyvin.

Vuoden päästä, edelleen nelikymppisenä, olen toivottavasti tämän läksyn oppineena kypsempi, vahvempi ja ennen kaikkea onnellisempi.

sunnuntai 6. elokuuta 2023

Itsekkyyden pelko omien rajojen asettamisen haasteena

Onko mahdollista ajatella itseään ensin ja vasta sitten muita olematta itsekäs? Ensi kuulostelulla ajatus ei vaikuta järkevältä, koska tottakai vain itsekkäät ihmiset ajattelevat ensin itseään. Mutta olen havahtunut siihen, ettei asia ole niin. Jos en mieti itseäni, en tiedä mitä olen antamassa toisille.

Minä tarkoitan tällä sitä, että minun on oltava tietoinen omista resursseistani (aika, energiatasot, raha...), jotta tiedän onko minulla antaa toiselle ojentavaa kättä. Olen ajattelematon, jos lupaan asioita, joihin resurssini ei riitä. Olen typerä, jos käytän kaikki resurssini säästelemättä, koska minullakin on arkivastuuni mm. äitinä ja työntekijänä. Minä en tiedä, onko minusta auttamaan toisia, jos en ajattele yhtään itseäni.

Olen huomannut, että olen joskus omaksunut uskomuksen, että itsekkyys on yksinomaan huono ominaisuus ihmisessä. Toki olen kuullut terveestä itsekkyydestä, mutta sen termin ajatteleminen on jäänyt arjen kiireiden alle. Tästä syystä olen vähän hutiloiden asettanut rajojani ja joustanut aina, kun se on ollut mahdollista - omaa hyvinvointiani miettimättä. Esimerkiksi olen suostunut asioihin, joita en olisi halunnut tehdä, vain koska minulla ei ollut muuta syytä kuin oma haluttomuuteni perusteena. Ihan kuin se ei olisi riittävän hyvä syy. Enkä nyt tarkoita hätätilanteita tai sellaisia, vaan esimerkiksi tilanteita, joissa minua pyydetään seuraksi johonkin toimintaan, mistä en yksinkertaisesti pidä. Nyt osaan jo (tilanteesta riippuen) ehdottaa, että tehdään jotain muuta, jos seuraa kaipaa, tai vaihtoehtoisesti etsii toisen kaverin seurakseen. En enää lähde pakottamaan itseäni tilanteisiin muka nauttimaan asioista, joista en nauti.

Lienee selvää, että olen nyt havahtunut huolehtimaan myös itsestäni. Olen vihdoin päässyt jyvälle siitä, miten paljon paremmin voin, jos huolehdin tarpeistani. Puhumattakaan siitä, miten paljon paremmin jaksan äitinä, siskona, ystävänä. Kun kehitän itseäni ja resurssejani, se tarkoittaa myös sitä, että minulla on halutessani enemmän annettavaa.

Alkuun pääseminen on ollut aikamoinen aivopähkinä, koska vanhoista tavoista piti opetella pois. Piti yhtäkkiä olla joku, joka kieltäytyi. Pelkäsin loukattuja tunteita. Pelkäsin muutosta. Sisimpäni ei uskonut minun selviävän, jos kävisi ilmi, että kaikki ihmissuhteeni perustuvat siihen, että olen resurssi. Ettei minulla ole mitään arvoa pelkästään minuna. On eri asia ymmärtää tämä järjen tasolla kuin sisäistää se. On surullista huomata, että on omaksunut uskomuksen, ettei omaa ihmisarvoa, vaan pelkän välinearvon. 

Tätä voi kuitenkin alkaa muuttaa. Ärsyttävän hitaasti, mutta kuitenkin. Haluan olla minä sellaisena kuin olen. En halua opettaa lapsilleni, että itseään pitää muuttaa kelvatakseen. Toki pitää kypsyä ja oppia parempia tapoja, mutta oma itsensä saa olla aina. Oscar Wildeä mukaillen ei ole itsekästä olla ruusu, vaan on itsekästä vaatia, että kaikkien muidenkin kukkien on oltava ruusuja.

Ihmisen tarvitsee itsetuntemusta. Sitä harjoittelen edelleen, mutta itsestäänselvästi: kyllä, itsestään ja tarpeistaan on paljon helpompi huolehtia, kun tietää mitä tarpeita itsellään on. Ja joskus hyvinvointiin voi vaikuttaa tekijät, jotka eivät vaikuta järjellä mietittynä olevan niin tarpeellisia. Mutta kun sisin sanoo, että tästä asiasta saa hyvinvointia, kannattaa kuunnella. Esimerkiksi itse olen huomannut, että minua tarvitsen maiseman, jota katsella. Maisemaa katsellessani voin hetkeksi vajota suorastaan meditatiiviseen tilaan, jossa keho ja mieli hetken aikaa on irrallaan arjen kuormituksesta. En olisi ikinä pelkästään järjellä kyennyt ohjaamaan itseäni tällaiseen. Hyvinvointiteoksissa ja -artikkeleissa ei usein nouse maiseman tuijottelu luetteloon ihmisten tarpeista.  Mindfullness tai jotain, mutta ei näin pieni, yksittäinen asia.

Minun ollut opeteltava myös olemaan miettimättä perusteluja tarpeilleni. Vaistomaisesti koen, että minun pitää osata puolustautua erinomaisin perustein, kun huolehdin hyvinvoinnistani. Miksi minun pitäisi selittää kenellekään, miksi katselen kiireettömänä hetkenä maisemaa? Miksi kenenkään muun mielipide merkitsisi tässä asiassa mitään? He ovat eri ihmisiä erilaisine tarpeineen.

Tämä on oikeastaan projekti, jossa asetan itseäni ihmiseksi ihmisten joukkoon. Yritän irtautua taakasta, joka ei minun kannettavakseni kuulu, ja seistä omillani jaloillani. Tasapainossa ja selkä suorassa. Se ei tee minua huonolla tavalla itsekkääksi. Saan nähdä itseni yhtä inhimillisessä valossa kuin muutkin ihmiset. Minun on siis asetettava itselleni yhtä terveet rajat kuin muillakin mielestäni pitäisi olla.

Tämän asian pyörittely on vielä kesken, mutta edistyn. Olen saanut hyvää harjoitusta itsestäni huolehtimisesta nyt, kun olen ollut flunssassa. Täytyy sanoa, että toipuminen on helpompaa, kun antaa oikeasti itsensä levätä.


maanantai 31. heinäkuuta 2023

Kyttyrän kasvattanut

 Nuorempi lapseni on innostunut kuvaeditorista. Hän ottaa tabletilla kuvan esimerkiksi jostain lelustaan ja sitten piirtää editorilla kuvaan lelulle viitan, naamion jne. Hauska ja luova leikki sadepäiville.

Minä en huomannut, kun tuli minun vuoroni päästä taideteokseksi. Lapsen taide ei minua haittaa, tulos oli hauska, mutta kuva paljasti jotain muuta: Minä olen saanut emännän kyttyrän.

Kyseessä on siis ryhtiin liittyvä ongelma. Kun on paljon etukumarassa, pää painuu pikkuhiljaa pysyvästi ja selkäranka kaartuu. Keho kasvattaa selkärangan mutkan päälle pienen rasvakerroksen suojaamaan rankaa.

Minä olen aina ollut huono huolehtimaan ryhdistäni, joten eihän tämä yllätys sinänsä ole. Enemmän hämmästyttää se, etten huomannut ollenkaan. Etten koskaan ajatellut, että ennemmin tai myöhemmin etukumarassa työskentely muuttaa asioita.

No, onneksi internet ja YouTube on tällaisissa pikkuasioissa varsin päteviä tietolähteitä. Ensiksi opin, että englanniksi ilmiön nimi on Dowagers hump. Seuraavaksi opin, että asialle on mahdollista tehdä jotain. Ei tietenkään nopeasti, mutta ajan kanssa.

Dowagers hump -hakusanalla löytää YouTubesta useampiakin harjoituksia, enkä osaa suositella yhtä tiettyä. Olen nyt katsellut useamman ja minusta on mukavaa, että on useampia harjoituksia joista valita se, mikä itselle tuntuu miellyttävältä. 

Ja mikä parasta, harjoitus ei montaa minuuttia kestä. Joten yritän opetella pari yksinkertaista harjoitusta, joita tehdä, kun odottelen toimettomana jotain. Saa vähän tekemistä hetkeen, jolloin muuten vain odottaisi. Haastavin osuus saattaa olla se, että muistan tehdä harjoituksia. Pitää laittaa näkyviin pieni muistutuslappu.

Lista asioista, joita haluan parantaa, kasvoi siis taas. Mutta tämä on pikkujuttu. Se vaatii enemmän kärsivällisyyttä ja aikaa kuin vaivaa. Siksi tämä ei tunnu niin kuormittavalta projektilta kuin moni muu odottamassa oleva projekti tuntuu. Tähän ei tarvitse varata aikaa erikseen, vaan sen voi tehdä kun tulee pari minuuttia luppoaikaa. Ja lapset tarjoavat usein noita parin minuutin odotteluaikoja. Tuleepa nekin hyötykäyttöön. Tähän asti noina hetkinä olen lähinnä harjoittanut kärsivällisyyttäni.

torstai 27. heinäkuuta 2023

Tarpeeksi lääkitty

Olen harkinnut jo jonkin aikaa, että kokeilisin lääkityksestä irtautumista. Kuten olen jo useampaan kertaan todennut, voin paremmin. Ahdistus puskee päälle edelleen tietyissä tilanteissa, mutta yleisesti ottaen voin tasaisesti.

Muistaakseni siitä on viisi vuotta, kun lääkitys aloitettiin. Minä todellakin tarvitsin lääkitystä, mutta sinnittelin raskaus- ja imetyssyistä ilman niin pitkään kuin pystyin. En kunnolla muista, miten selvisin arjesta. Mieleni on ollut melkoisessa sumussa tuohon aikaan. Muistan kuitenkin kuinka merkittävästi toimintakykyni parani. Miten paljon helpompaa oli mennä ja tehdä itsestäänselviä asioita. Se oli edelleen hankalaa, mutta lääkityksen avulla moni asia tuli mahdolliseksi. Olen ehdottomasti sillä kannalla, että jos lääkitystä tarvitsee, sellainen on hyvä apu.

Mutta voisin kertoa lyhyesti lääkityksen huonoistakin puolista. Ensimmäinen lääkkeeni menetti tehonsa ensimmäisen vuoden aikana ja piti vaihtaa toiseen. Lääke nro 2 toi mukanaan hyvin vakavia sivuvaikutuksia, mutta hiipien. Lääkitys ymmärrettiin purkaa, kun sattumalta selvisi sen nostaneen verenpaineeni taivaisiin (muistaakseni 210/120, tai jotain sinne päin). Ja se oli vain yksi monesta vakavasta sivuoireesta, jotka kaikki sujuvasti sivuutin huonon kehoyhteyteni ansiosta ja koska olin ylipäätään välinpitämätön itseni suhteen. 

Kolmas ja nykyinen lääkitykseni oli hyvä kompromissi: teho oli hieman heikompi, mutta riittävä pitämään minut suht toimintakykyisenä ja sivuvaikutukset olivat vähäiset. Olen pärjännyt hyvin sen kanssa. 

Ajattelen kuitenkin, että lääkitys on vain tuki, jonka avulla ongelmaa ja sen syitä voidaan alkaa korjaamaan - olettaen ongelman olevan korjattavissa. En koskaan antanut itselleni tavoitteeksi lääkityksen lopettamista. Jos tarvitsisin lääkitystä lopun ikääni, sitten tarvitsisin. Mutta halusin tehdä parhaani parantaakseni tilannettani. Halusin olla varma, etten jättänyt tekemättä mitään, mitä voin tehdä asian hyväksi. Kun on tehnyt kaikkensa, ei tarvitse jossitella.

Tein terapiassa valtavasti töitä. Ja olen kiitollinen terapeutille, jonka avulla tein järkevää työtä. Omatoimisesti itseäni terapoimalla olisin todennäköisesti vain uuvuttanut itseni henkisessä oravanpyörässä. Oli niin paljon kipeitä asioita, joihin en olisi yksin kyennyt koskemaan, ja tarvitsin terveempiä näkökulmia ja työkaluja asiantuntevalta ulkopuoliselta.

Eihän minua terapiassa täysin kuntoon saatu. Minulla tulee aina olemaan vaikeuksia tiettyjen asioiden kanssa. Minä kuitenkin olen varovaisen optimistinen, että saattaisin pärjätä ilman lääkityksen tarjoamaa tukea. Niin optimistinen että halusin ainakin yrittää. Joten varasin lääkärille ajan, koska tällaiset asiat on viisainta hoitaa hänen kanssaan.

Olin tunteellinen puhuessani lääkärin kanssa. Mukavaa, kun ulkopuolisetkin voivat nähdä edistymiseni. Nyt irrottaudun pikkuhiljaa lääkkeiden syönnistä ja toivon, että vointini notkahda. Reseptini on voimassa, jos en pärjääkään ilman. Yritän olla puskematta ja pakottamatta itseäni lääkkeettömyyteen. Toimintakykyni vaikuttaa myös lapsiini, joten ei ole järkevää pakottaa itseään selviytymään, jos ahdistus- ja pelkotilat palaavatkin tasolle, johon tarvitsisin lääkkeitä.

Toivon parasta. Haluan voida hyvin ja lääkityksen lopettaminen tuntuu saavutukselta, jossa näkyy kaikki se työ, jota edistymiseni tähän pisteeseen vaati. Samalla haluan olla varuillani ja muistuttaa itseäni, etten ole epäonnistunut, vaikka kävisi ilmi, että edelleen tarvitsen lääkkeitäni. Olen edistynyt ja voin paremmin. Miten se voisi muuttua epäonnistumiseksi? Saavuttamani edistyksen arvo - tai oma arvoni ihmisenä - ei riipu tästä yhdestä asiasta. Se minun on tärkeää muistaa.

maanantai 24. heinäkuuta 2023

Hidasta hiljaisuutta

 Luulin olevani fiksu, kun suunnittelin Heinäveden vierailuni kesälomani aluksi. Ajattelin, että tankkaan hiljaisuutta heti alkuun ja siten maksimoin laatuajan lasteni kanssa. Olisin levänneenä rennompi ja paremmin läsnä lasteni kanssa. Ajatus kuulostaa fiksulta, eikö?

Rehellisesti sanoen en osannut arvioida, miten paljon oikeastaan tarvitsin saada levätä rauhassa. Jo autossa matkalla kotiin vuodatin ensimmäiset kyyneleeni, kun kuuntelin lasteni riitelyä takapenkillä. Sinä hetkenä tuntui, että koko matka oli ollut yhtä tyhjän kanssa, koska kaikki vanha tuttu kuormitus kaatui päälleni, enkä tuntenut jaksavani. Olin pettynyt palautumiseni tasooni ja vihainen, koska tankaamani rauha ei säilynyt sisälläni tuntiakaan.

Onneksi aika nopeasti pääsin tuttuihin rutiineihin ja löysin itseni hengittämässä lasten nukahtamisen jälkeen. Usein menen suoraan sänkyyn, kun lapset on saatu nukkumaan, jotta saan nukuttua mahdollisimman paljon, mutta tällä kertaa hengitin kotimme hiljaisuutta hetken aikaa.  Katselin olohuoneesta avautuvaa maisemaa ja vain olin.

Eihän se ole sama asia kuin luostarin rauha, mutta rauhaa se oli. Tuntui hyvältä löytää sitä kotoakin.

Ja voin sanoa, että hetken rauhoittuminen ennen unille käymistä vaikuttaa unen laatuun. Pari yötä olen nyt nukkunut vähän paremmin. Herään luonnollisesti kuuden aikaan ja se tuo mukanaan lisää aikaa olla yksin hiljaisuudessa. Olen perheemme ainoa aamuihminen. Kaikki muut nukkuvat pidempään, joten saan tunnin tai kaksi omassa rauhassa. Tähän asti olen aamutuntini käyttänyt lähinnä vain olemiseen, mutta olen alkanut pohtia miten hyödyntää tuo pieni yksityinen hetkeni parhaiten.

Voisin sen hetken käyttää liikunnan aloittamiseen. Ehkä vihdoin hetki pilatekselle tai aamulenkille. Tai sitten voisin aloittaa jonkin käsityöprojektin (jonka voi pitää piilossa liian innokkailta auttajilta). En tiedä, mutta jotain pientä ikiomaa itselleni, joka veisi minua eteenpäin. 

Minulta kului pari päivää huomata stressitasojeni nousseen. Tunsin paineita keksiä paras ja tehokkain ratkaisu. Tuo pieni aamuhetki alkoi stressata minua, koska en kyennyt nauttimaan siitä. Tunsin syyllisyyttä, koska "tuhlasin" sitä vain olemiseen. Syyllistin itseäni, että minun pitäisi pystyä parempaan.

Onneksi lopulta havahduin ja huomasin olevani matkalla vanhaan ajatusmalliin. Siihen, joka vaatii kaikkensa antamista joka hetki. Siihen, joka vain kuluttaa minut loppuun ennenkuin saavutan mitään pysyvää hyvää. Joten hengittelen taas ja annan kierrosten laskea.

En toistaiseksi päätä, mitä aamuhetkenäni teen. Teen sen, mitä minua aamulla huvittaa tehdä. Jos haluan pötkötellä, pötköttelen. Jos haluan venytellä, venyttelen.

Toisin sanoen en ole vieläkään oppinut pois tehokkuuden maksimoinnista. En ole sisäistänyt mitä eroa on kaikkensa antamisella ja parhaansa tekemisellä. No, askel kerrallaan.

maanantai 10. heinäkuuta 2023

TRE - tärinän voima

TRE eli Tension/Trauma Releasing Exercise on amerikkalaisen dr David Bercelin kehittämä menetelmä kehollisten jännitteiden purkuun. TREn kehittäminen alkoi Bercelin havainnosta, että luonnossa eläimet tärisevät stressaavan tilanteen jälkeen. Hän halusi selvittää voisiko ihminen purkaa jännityksen samalla tavalla. Ja vastaus näyttäisi olevan kyllä. Asiaa on tutkittu jo vuosia ja tutkimus jatkuu edelleen. Joka tapauksessa harjoitus itsessään ei ole vaarallinen.

Minä löysin TRE:n ihan vahingossa. Olimme terapiassa jo jonkin aikaa keskustelleet heikosta kehoyhteydestäni, mikä sai minut etsimään jotain kehollista, mistä pitäisin. Olin ajatellut pilatesta tai jotain muuta rauhallisempaa liikuntaa. Eräs järjestö paikkakunnallani järjestää erilaisia kursseja ja huomasin, että heidän tarjonnassaan oli myös TRE.

En lyhyen kurssikuvauksen perusteella osannut arvioida, oliko TREssä järkeä vai ei, joten kysyin terapeuttini mielipidettä, ja hän suositteli minua kokeilemaan. Joten ilmoittauduin.

Ja sitten se kurssi peruttiin vähäisen osanottajamäärän vuoksi. Ja seuraava oli täysi.

Olisin voinut jättää asian sikseen, mutta päätin itsepintaisesti kokeilla. Intuitio sanoi minulle, että tämä saattaisi olla hyödyllinen asia minulle. Joten tutkin asiaa omatoimisesti lisää.

Minulle tuli selväksi, että minun olisi hyvä kokeilla TRE-harjoitusta, kun vielä käyn terapiassa. Se nimittäin voi nostaa pintaan asioita, joiden käsittelyyn voi tarvita apua. Nyt jälkeen Voin omalta osaltani vahvistaa tämän.

Joten heti, kun sopiva hetki tuli, tein harjoituksen. Oli alkuilta ja lapset olivat ulkoilemassa isänsä kanssa. Tunsin oloni vakaaksi. En olisi tehnyt harjoitusta, jos ahdistus tms olisi piinannut minua juuri silloin.

Käytin apuna tätä YouTube-videota. Video on englanninkielinen. Siinä käydään koko harjoitus, jolla tärinän saa aikaiseksi. Toki YouTubesta löytyy muitakin videoita aiheesta, mutta tämä oli helpoin tehdä mukana.

Sain itseni tärisemään ja itkin. Pintaan nousi asioita, jotka pääsin terapeutin kanssa käsittelemään. Tämä oli minulle hyödyllinen myös terapiaprosessin näkökulmasta. Huolimatta pintaan nousseista kipeistä asioista, koin harjoituksen myös purkaneen sisäisiä kireyksiä. Ne eivät kadonneet, mutta helpottivat.

Olen jatkanut TRE-harjoitusten tekemistä tuon jälkeen melko säännöllisesti, 1-2 krt/vko. En tee harjoitusta koskaan, jos tunnen oloni heikoksi. Haluan olla varma, että jaksan ottaa vastaan sen, mitä pintaan nousee. Vaikka onkin jo pitkä aika siitä, kun viimeksi jotain sellaista nousi. Nykyisin lähinnä vain tärisen.

Täriseminen on ollut mielenkiintoista. Aluksi minussa tärisi vain jalat. Useamman harjoituksen jälkeen tärinä siirtyi myös käsiin ja ylävartaloon. Tärinä ei ole samanlaista joka kerta. Yleensä koen tärinän mukavana. Vain tietynlainen ylävartalon tärinä on epämukavaa, koska silloin on vähän hankalampi hengittää. Mutta onneksi voi aina asettua lepoasentoon hetkeksi ja jatkaa, jos tahtoo. Harjoituksessa ei koskaan jää pakosti tärisemään, vaan sen voi keskeyttää halutessaan.

Joka kerran jälkeen tunnen harjoituksen olleen hyödyksi: epämääräinen kireys on purkautunut - ainakin jossain määrin. On ollut pari kertaa, jolloin keho olisi halunnut täristä tavalla, jota se ei oikein osannut. Sillä kertaa. Keho oppii, kun antaa sille aikaa ja harjoituskertoja oppia.

Minulle tämä on hyödyllinen väline, jolla puran jännityksiä kehostani. Suosittelen kokeilemaan, mutta varautumaan myös siihen, mitä voi nousta pintaan. Jos vähänkään epäilyttää lähteä harjoittelemaan omatoimisesti, kannattaa etsiä netistä kursseja, joita pitää pätevä ohjaaja. Niitä onneksi löytyy aika monesta kaupungista.