Eteenpäin yhdessä itsensä kanssa

 Yksi vaikeimmista haasteista henkilökohtaisessa kasvussa on vanhoista toiminta- ja ajatusmalleista poisoppiminen. Olen elämäni tiellä paikassa, jossa haluan kääntyä uuteen suuntaan, mutta polanteiden ylittäminen on hyvin vaikeaa. On kuin olisin juna kiskoilla; pahasti urautunut.

Tavallisesti, kun minulla on asia hoidettavana, minä yksinkertaisesti vain hoidan sen. Tehokkaasti vain pois alta. Ei ole merkitystä, olenko väsynyt tai muuten haluton, minä pusken ja pusken väkisin sen, mitä täytyy tehdä. Levätä saa vain, jos ei ole mitään tehtävää - ja silloinkin täytyy olla kuin palomies päivystysvuorossa. En ole koskaan oppinut oikeasti lepäämään ja laskemaan hetkeksi irti.

Olen nyt yrittänyt keskustella itseni kanssa rehellisesti ja oppia ymmärtämään, mikä minua rajoittaa. Tahdon irrottaa otteeni, jotta voin tarttua parempiin asioihin, mutta osa minusta uskoo pitävänsä kiinni köysistä, jotka estävät minua putoamasta. Miksi minä laskisin irti asioista, jotka pitävät minut turvassa?

Tässä on ristiriita, koska ne asiat eivät pidä minua turvassa (enää), vaan jumissa. Tämä asia minun on selvitettävä sille alitajuntaisellekin tasolle. Maltillisesti ja ystävällisesti kuin pelokkaalle lapselle, joka kiipesi liian korkealle kiipeilytelineeseen, eikä uskalla nyt laskea irti tullakseen alas. Me emme halua sisimpämme luovuttavan. Haluamme opettaa miten kiipeillä turvallisesti, emme pelkästään saada lasta alas keinolla millä hyvänsä.

Niinpä yritän kuunnella itseäni. Mikä minua pelottaa? Millaisilta seurauksilta yritän pitää itseäni turvassa? 

Minulla on pelkoja, jotka liittyvät menneisyyteni traumoihin. On sinänsä mielenkiintoista huomata kuinka ne nousevat esiin myös esteinä itseni parantamiselle. Minä pelkään, että onnistuessani herätän kateutta - koska osa minusta tuntee vastuuta toisten tunteista. Minä en saisi herättää kateutta. Ikäänkuin saisin onnistua vasta, kun muut ovat onnistuneet ensin. Muuten muut vihaavat minua ja hylkäävät minut.

Minä myös pelkään olla silmänruokaa. Fyysisen hyvinvointini paraneminen tarkoittaisi myös sitä, että näyttäisin paremmalta. Enkä halua tietynlaista huomiota. Yritän muistuttaa itseäni, ettei minulla ole mitään velvollisuutta olla visuaalinen elämys toisille. Minä saan pukeutua mukavasti ja vaatimattomasti. Minun ei tarvitse esitellä tuloksia (itseäni), jos en halua. Saan nauttia fyysisestä hyvinvoinnista rauhassa itsekseni.

Kävin eilen mielessäni läpi konkreettisia syitä, miksi minun on panostettava elämäntapoihin. Minulla on fyysisiä vaivoja, joihin auttaa painonpudotus ja liikunta. Selitin itselleni kuin lapselle, mitä ongelmia on ja miksi ne pitää hoitaa juuri tällä tavalla. Minusta tuntuu, että tästä on apua. Tosin yksi keskustelu ei riitä, vaan tätä pitää toistaa moneen kertaan.

Juuri nyt minusta vaikuttaa siltä, että tämä itsensä kanssa keskustelu ja neuvottelu on oikea tie eteenpäin. Keskustelen pelokkaan, laiminlyödyn lapsen kanssa. Selitän hänelle miksi asioita tehdään ja hän kertoo minulle peloistaan. Sitten vain hitaasti, tunteet huomioiden yhdessä eteenpäin. Hitaasti, koska yritän ylittää polanteita pysyvästi.

Kieltämättä tämä tuntuu aika höpsöltä, mutta olen yrittänyt puskea harmaan kiven läpi niin monta kertaa, että olisi hullua yrittää enää keinoa, joka ei ole pysyviä tuloksia tuonut kertaakaan. Joten olkoot vaikka tämä kuinka hörhö lähestymistapa hyvänsä, minä yritän parhaani. Minä opettelen olemaan puskematta itseäni ja annan itselleni armoa ja hyväksyntää, jollaista en ole ennen itselleni suonut.

Luulenpa, että ensimmäinen asia, jonka opetan itselleni, on palautuminen. Säännöllisesti ja tarpeen mukaan. Opetan itselleni, että kuuntelen huomatakseni milloin tarvitsen palautumista - ja sitten otan aikaa siihen. Toivon tästä seuraavan, että mieleni sallii myös sitten enemmän fyysistä harjoitusta, koska ei tarvitse pelätä, että harjoituksen jälkeen täytyy uupuneena päivystää seuraavaa tehtävää ja puskea taas selviytyäkseen. Mieli on vastustanut harjoittelua, koska se on ollut muutenkin pahasti kuormittunut. Jaksamisensa rajoilla ei pitäisi treenata. Miksi tämä ei ole itsestään selvää?

Itsensä sabotointi - ratkaistavissa oleva ongelma

 Minua turhauttaa miten jokin alitajunnan osa vain kaappaa vallan ja sabotoi pyrkimykseni vahvistaa itseäni. Esimerkiksi projektini pyrkiä parempaan fyysiseen kuntoon. Pääsen hyvään alkuun ja sitten yhtäkkiä - ei mitään. Ihan kuin olisin unohtanut koko projektin täysin. Tai minulla on valtavan hyviltä tuntuvia perusteita päästää itseni helpolla. Joka tapauksessa mikään ei muutu.

Päätin, etten luovuta.

On kuitenkin selvää, että pelkkä tahdonvoimalla taistelu ei riitä tämän ongelman voittamiseen, koska sabotoijani pystyy lamaannuttamaan tahdonvoimani. Joten tarvitsen taisteluun erilaisen strategian ja uusia aseita.

Koska terapeuttini ei ole saatavilla, päätin hakea tietoa netin maailmasta. Sekin oli työn takana, koska pelkkä tiedonhaku väsytti. Mutta löysin hyvän videon Youtubesta: Self Sabotage: Why you do it & How to Overcome it. Struthless -niminen tubettaja on tiivistänyt ongelman ja sen ratkaisun reiluun 10 minuuttiin. Sen mittaisen videon jaksoi katsoa helposti. Varsinkin, koska se oli muutenkin hyvin tehty.

Olen katsonut videon nyt jo kahdesti. Siinä nousee esiin samoja teemoja, joita olen jo käsitellyt terapiassa. Esimerkiksi sisäiset uskomukset. Näistä eniten olen työskennellyt omanarvontunteen kanssa. Sisimmässäni olen uskonut, etten ole tärkeä. Kaikki muut ovat, minä en.

Mutta sabotoijani taustalla on myös muita uskomuksia: mm. "En saa olla parempi kuin muut", "Minut vedetään julmasti maanpinnalle, jos yritänkin nousta", "Olen vastuussa toisten ihmisten reaktioista". Onko siis ihme, ettei jokin osa minusta anna kehittyä? Se yrittää pitää minut turvassa, siinä osassa johon sen uskomuksen mukaan kuulun.

Pystyn tiedostamaan, että nämä uskomukset ovat vääriä. Silti sisimmässäni oma minusta uskoo niihin syvästi.

Ongelma ei tule ratkeamaan yhdessä yössä. Se vaatii, että maailma ja oma osa siinä pitää kohdata uusista lähtökohdista. Ja hylätä vanhat. Sen sijaan, että antaa sisimpänsä sanoa "En saa olla parempi kuin muut" opettelen sanomaan ja hyväksymään, että "Saan tehdä parhaani, kuten kaikki muutkin saavat". Jos joku ei tee parastaan, minun ei tarvitse varoa hänen tunteitaan (kateutta, häpeää yms.), jotka voivat nousta hänen seuratessaan minun pyrkimyksiäni. Aikuiset ovat vastuussa omien tunteittensa käsittelystä. Enimmillään minun velvollisuuteni on olla huomaavainen ja olla hieromatta mahdollisia onnistumisiani toisten naamaan. Saan tavoitella onnistumista ja iloita niistä.

Olen siinä vaiheessa, että yritän opetella tunnistamaan mitkä kaikki asiat saavat sabotoijan heräämään. Pystyn sitten varautumaan niihin hetkiin ja ohjaamaan itseni niiden lävitse. Eli tämäkin työskentely henkilökohtaisen kasvun parissa tapahtuu epämukavuusalueella. Siellä jaksaa olla vain vähän aikaa kerrallaan, joten malttia ja lempeyttä. Itsensä kiduttaminen vain hankaloittaa projektia.

Terapian arvo

Terapian jälkeinen elämä on ollut mielenkiintoista. Olen pärjännyt mielestäni hyvin, ainakin yleensä. Kohentunut vointini on vaikuttanut siihen, että jaksan hoitaa tilanteet suht hyvin silloinkin, kun ahdistus alkaa nostaa päätään. Siihen auttaa merkittävästi se, etten yritä työntää sitä väkisin taka-alalle ja olla kuin ahdistusta ei olisikaan. Sen sijaan otan askeleen taaksepäin (ainakin henkisesti, jos en pääse poistumaan tilanteesta) ja annan ahdistuksen vain tulla. Ja sitten mennä. Näin en purista itseäni uuvuksiin ja välttele kaikkia tilanteita, joissa ahdistus saattaisi iskeä. Lempeämpi tapa hoitaa tilanne auttaa minua palautumaan nopeammin.

Tämä on toki helpommin sanottu kuin tehty ja pystyn siihen kerta kerralta paremmin. Minun ei varmaan tarvitse erikseen sanoa, että terapeuttini auttoi minut alkuun, mutta minun oli itse tehtävä kaikki se työ oppiakseni pärjäämään. Hyvinvointi tuntuu hyvältä. Nykyään ahdistuksen noustessa tiedän selviäväni siitä helpommalla kuin ennen, eikä toisten ihmisten ajatukset suuremmin enää vaivaa minua. Tämäkin helpottaa

Kaikki tämä teki minut optimistiseksi, kunnes elämä toi eteen tilanteen, jollaista en ole oppinut hoitamaan. Sitä sivuttiin terapiassakin pari kertaa, mutta se jäi toisten asioiden varjoon. Nyt minä harkitsen vakavasti, että sopisin parista tapaamisesta terapeuttini kanssa, jotta tämä solmu saataisiin auki. Tällä kertaa Kela ei enää ole tukemassa, joten nämä tapaamiset pitäisi kustantaa kokonaan itse. Joten kysymys kuuluukin, että olisiko pari tapaamista sen rahan arvoisia?

Ainakin tähän mennessä käyttämäni aika ja raha ovat ehdottomasti olleet sen arvoisia. Se, että saan elää ilman monia rajoittavia mielen solmuja, vapauttaa minut... no, elämään. Ennen vain yritin selviytyä. Ja nyt, kun huomaan, että päässäni on vielä ainakin yksi rajoittava lieka, haluan irtautua siitäkin. Vapaus on niin kutsuvaa. Olen kuin lehmä odottamassa laitumelle pääsyä pitkän talven jälkeen ja ovet alkavat avautua... En tahdo minkään pidättelevän minua enää.

Todennäköisesti sovin tapaamiset kesän jälkeen, kunhan terapeutti on palannut lomaltaan. En tahdo jäädä miettimään, miten olisin pärjännyt, jos... Vaatiihan se melkoista säästökuuria, mutta tällä hetkellä minun on mahdollista säästää. Joten miksipä ei? Rahaa on mahdollista ansaita lisää, mutta aikaa ei ole. Ja loppuelämä mahdollisimman tasapainoisen mielen kanssa kuulostaa ehdottomasti tavoittelemisen arvoiselta.

Lähes laahavat askeleet

 Minä niin mielelläni edistyisin tavoitteissani nopeasti. Olisi mahtavaa vain päättää, että nyt minä tästä lähtien huolehdin terveydestäni. Ja sitten vain ilman ongelmia lähtisin pienelle aamulenkille tai valitsisin ruoakseni hyvää perusruokaa leivän puputtamisen sijaan. Uusi, terveempi elämä vain alkaisi, koska päätin niin.

Toisin sanoen, tahtoisin muutoksen olevan helppoa. Ja minua turhauttaa, ettei se ole.

Viime päivinä olen ollut väsynyt ilman selkeää syytä ja olen päästänyt itseni helpolla. Olen hoitanut velvollisuuteni, mutta rimaa hipoen. Juuri sen verran hyvin, etten tunne syyllisyyttä lepäämisestä.

Edelleen kamppailen itseni kanssa siitä, kuinka kovasti minun tarvitsee painaa ja puskea itseäni. Tahtoisin tehdä enemmän ja olla tehokkaampi kuin jaksan olla. En tahdo tuntea olevani hyödytön, koska minun mielessäni hyödytön ja merkityksetön ovat synonyymeja. Jos en ole hyödyksi, en merkitse mitään. On vaikea taistella ajatusta vastaan ja muistaa oma ihmisarvonsa. Ihmisarvo ei katoa, kun väsyy.

Päätin, etten pakota muutosta aktiiviseen ja terveelliseen elämään. Iso osa minusta haluaa kulkea rauhallisesti ja levätä. Samaan aikaan haen välineitä muutoksen helpottamiseksi: tietoa erilaisista liikkumisjutuista (esimerkiksi mistä voi vuokrata kanootin tai sup-laudan) ja olen lukenut motivaation kasvattamisesta ja ylläpitämisestä. Tämän lisäksi tartun jokaiseen terveelliseen valintaan, mihin sinä hetkenä pystyn. Ne ovat pieniä valintoja, mutta hyviä valintoja.

Haluan uskoa, ettei pidä liikaa panostaa vauhtiin. Haluan tehdä tämän lempeästi, jotta se kestäisi. Siksi en pakota itseäni liikkeelle, vaan pidän mieleni ja kiinnostukseni haluamassani suunnassa silloinkin, kun laahustan väsyneenä. En ole epäonnistunut, vaikka en kykene tekemään tätä muutosta nopeasti. 

Ainakin voin sanoa, että olen oppinut paremmin kuuntelemaan itseäni ja kehoani. Ja pitkällä tähtäimellä se auttaa minua matkallani. Vahvistun, kun osaan levätä tarpeitteni mukaisesti. Mutta silti... olisi mahtavaa, että isoin muutos olisi jo takana. Että olisin jo saanut muutoksen liikkeelle niin, ettei minun tarvitsisi huolehtia siitä, että vauhti pysähtyisi. Tässä alkuvaiheessa menee paljon energiaa tuohon liikkeellä olon ylläpitämiseen.

No, juuri nyt on mentävä hitaasti. Onneksi ei ole mitään syytä, että minun pitäisi olla "valmis" tiettyyn aikaan mennessä. Onneksi on mahdollista levätä luovuttamatta.

Kaikki ne peilikuvat

Olen katsonut itseäni peilistä lukemattomia kertoja. Jokaisena kertana peilissä on ollut erilainen minä.

Pikkutyttönä keimailin prinsessana. Nautin siitä kuka olin, tai oikestaan leikestäni. Peili näytti visuaalisen kuvan minusta mielikuvitusmaailmoissani. Nyt aikuisena vähän kaipaa tuota viattomuutta.

Teini-ikäisenä en todellakaan keimaillut. Tuijotin itseäni ankarasti ja yritin vetää vatsaa sisään (vaikka ongelma oli ryhti). En pitänyt peilikuvastani, enkä osannut tehdä asialle mitään. Joten vähensin merkittävästi peiliin katsomista.

Monet vuodet katselin peilistä käsieni liikettä kun pesin hampaitani tai harjasin hiuksiani. Katsoin peiliin vain sen verran kuin täytyi varmistaakseen, että lähtee ulos suht siistinä. En nähnyt itseäni, vain hahmon ja mahdollisesti huonosti istuvia vaatteita tai harottavia hiuksia. En halunnut katsoa. Oli mukavampaa olla katsomatta.

Kampaajalla käydessäni otin silmälasit pois ja jätin hiukseni ammattilaisen käsiin. Kun lopputulos piti katsastaa, seurasin siistiä leikkausta. En oikeastaan edes nähnyt miten hiukseni minua pukivat. Ainakaan ne eivät häirinneet. Joten riittävän hyvä.

En muista milloin se oli, kun peili pääsi yllättämään. Taisin olla kiertelemässä kauppakeskuksessa ja havahduin vastaantulijaan. Se oli vain sekunnin murto-osa, kun en tajunnut katsovani peiliä. Riittävä aika vahingossa katsoa itseään, kun piti katsoa tarkemmin tutun näköistä ihmistä. Mutta näin itseni pitkästä aikaa.

En edelleenkään pitänyt näkemästäni, mutta näin että olin muuttunut. Enkä mitenkään edukseni. Olin väsyneen ja velton näköinen. Siisti, mutta selvästi välinpitämätön ulkokuorensa suhteen. Vanha peilikuva muistini kätköissä näyttikin paremmalta kuin silloin aikanaan.

Halusin muuttua, mutta en edelleenkään tiennyt miten. Yritin kaikenlaista pientä, koska ei ole resursseja mihinkään isompaan. Aloin vaivihkaa seuraamaan itseäni näyteikkunoiden heijastuksista. Toivoin että näkisin muutoksen, jonka voisin käydä tarkistamassa peilistä. Halusin nähdä peilissä jotain parempaa.

Aikuistuminen tekee hyvää. Jossain vaiheessa tärkeitä asioita oli arjessa niin paljon, että itsensä miettiminen jäi taas taka-alalle. Sitä palaa peilin ääreen lähinnä varmistamaan, että on pukeutunut asianmukaisesti häihin tms. tärkeisiin tilanteisiin. Teki hyvää unohtaa miten vähän piti peilikuvastaan.

Nykyisin näen hyvin erilaisen ihmisen peilissä, enkä vältä hänen katsomistaan. Se, mitä näen, en nimittäin ole minä. Se on myös mieleni heijastuma siitä, millaisena näen itseni. Nimittäin se, miten miellyttävänä näen ulkonäköni, vaihtelee.

Huonoina päivinä pidän ulkonäköäni vastenmielisenä. Hyvinä päivinä voin aidosti hymyillä peilikuvalleni. En silloinkaan näe maailman kauneinta naista, mutta olen tyytyväinen. Ja koska ulkonäköni tuskin vaihtelee oikeasti niin paljon, voin hyvin olettaa kuvajaisen olevan mielialani ja ajatusteni värittämä.

Tämän havainnon myötä olen alkanut katsomaan itseäni peilistä lähes päivittäin. Se auttaa päättämään heti aamusta, kuinka paljon vaadin itseltäni sinä päivänä. Olen lempeämpi itseäni kohtaan niinä päivinä, kun en pidä ulkonäöstäni. Se auttaa palautumaan nopeammin, kun kuormitus ei kasaudu. 

Minusta on tullut optimistisempi. Minusta tuntuu, että kasvan ja vahvistun. Ja se heijastuu peilikuvassani. Ainakin välillä.

Tauko liikunnasta, muttei kasvusta

Lapseni sairastavat, ja minulla on pieniä flunssanoireita. Toisin sanoen mieleni on nyt saanut syitä, jotka kelpuuttaa päteviksi verukkeiksi liikunnan välttelyyn.

Minulla ei ole tarpeeksi tietoa siitä, miten vajaakuntoisena mennään eteenpäin. Kipeänä treenaamisesta on varoiteltu, syystäkin. Mutta missä menevät rajat? Milloin on liian kipeä liikkumaan? Miten liikkumista suhteutetaan omaan kuntoon?

Kysymyksiä, joihin luulisi löytävän vastauksia terveellä järjellä. Mutta kun osa itsessä vastustaa muutosta ja haluaisi palata vanhoihin tapoihin, hämmentyy. Ja epävarmana sitä haluaa ottaa varman päälle.

Yritän panostaa hyötyliikuntaan nyt, kun en uskalla lähteä juoksemaan tai heiluttamaan kahvakuulaa. En tahdo että eteenpäin meno unohtuu. Jotenkin täytyy pitää asia mielessä, että kun flunssa on saatu karkotettua kodistamme, jatkan matkaani kohti parempaa kuntoa, parempaa vointia.

Eikä liikunta ole ainoa asia, mikä tukee hyvinvointia. Joten nämä sairastamisen päivät voi nähdä myös mahdollisuuksina rakentaa eri asioita. Viettää rauhallista laatuaikaa lasten kanssa, vaikka näyttämällä heille Youtubesta omia lapsuuden suosikkeja (sivuhuomautus: SuperTed oli hitti). Tai harjoitella rauhoittumista. Luoda oma teeseremonia. Tai mitä vain keksiikään.

On mahdollista antaa keholle lepoa, jota se tarvitsee taistellakseen sairautta vastaan, ja antaa itselleen mahdollisuuksia rakentaa parempaa. Me ihmiset olemme moniulotteisia. Meidän ei tarvitse siirtyä passiivisiksi ruudun tuijottajiksi sairastaessammekaan.

Mutta jos jotain minun pitää ottaa opikseni, on jatkuva muutos. Ei kannata tehdä liian joustamattomia suunnitelmia. Juuri nyt voin vain hengittää, levätä ja pitää mielessä se, mitä tavoittelen. En epäonnistu niiin kauan kuin en luovuta.