Sisäistä rauhantekoa

Ensimmäinen asia, jonka suhteen haluan tehdä rauhan, on kärsimysvertailun päättäminen kilpailumielessä. Suurimman osan elämästäni olen odottanut vuoroani. Hetkellä, jolloin ei olisi ketään, joka tarvitsisi apua enemmän kuin minä. Sitä päivää ei koskaan tule. Vasta äidiksi tuleminen sai minut hakemaan apua enemmän kuin mitä minimissään tarvitsi selviytyäkseen. Halusin, että lasteni lapsuus olisi mahdollisimman hyvä ja turvallinen kasvaa. Enkä uskonut, että ahdistuksen ja pelkotilojen piinaama äiti kykenisi sellaista antamaan. Joten tein töitä aivan eri tasolla. En enää pyrkinyt pelkästään selviytymään. Halusin olla riittävän hyvä esimerkki siitä, miten elämää voi elää. Ei ehkä täydellinen, mutta parempaan pyrkivä ja oma itsensä.

Mutta minä tunsin syyllisyyttä. Kuinka moni apua tarvitseva jäi ilman terapeuttia, koska minulla oli nyt sellainen. Minua vaivasi ajatus siitä, etten ollut tarpeeksi rikki ollakseni oikeutettu apuun ennen toisia.

Elämän jättämät jäljet ovat sellainen asia, joka väistämättä aiheuttaa vertailua. Kun käy läpi jotain kipeää, on helppo löytää joku, joka muistuttaa siitä, että jollakulla toisella on asiat vielä huonommin. Ja tottakai itsekin tapaa heitä, jotka kärsivät enemmän kuin itse. Mutta kun, puhutaan fyysisistä vaivoista, on selkeämpää: Jos olet murtanut jalkasi, ansaitset ja saat apua, vaikka samaan aikaan apua tarvitsee ja saa joku, jolla on murtumia selkärangassa. 

Nyt, kun olen päässyt näkemään paremmin millaisen kuvan menneisyyteni haavat kokonaisuutena muodostavat, voin sanoa, että minun olisi pitänyt saada apua jo paljon, paljon aiemmin. Miten moni asia olisikaan ollut eri tavalla, jos teini-minä olisi ohjattu avun pariin. Millainen teini lakkaa syömästä, jos kyseessä ei ole anoreksia? Jos minulla olisi ollut anoreksia, olisin saanut apua, mutta minulla ei ollut, joten olkapäiden kohauttelu sai riittää avuksi.

Rehellisesti sanoen, minä ymmärrän oikein hyvin, miksi en silloin saanut apua. Se on tuttu kaava: avuntarvitsija salaa avun tarpeensa + lähipiiri keskittyy tärkeämpiin asioihin + vähäiset resurssit ylipäätään = selviydy omillasi. Minun vanhempani tahattomasti kasvattivat minut liian itsenäiseksi. Minun mielessäni on kuin kiveen hakattuna laki, etten saa kuormittaa toisia ihmisiä. Toisin sanoen, minä en saa koskaan pyytää apua. Tai ainakin siihen pitää olla hyvä ja perustelu syy, jonka hyväksyisi kuka tahansa.

Jollain tavalla minä aina kaipasin, että joku tarpeeksi vaikutusvaltainen antaisi minulla luvan saada apua. Mutta tunsin, että niin kauan kuin selvisin itse, en sitä tarvinnut. Silloin kun todellakin tarvitsin apua, otin sitä vastaan niin vähän kuin suinkin. Juuri sen verran, että selviäisin.

Tavallaan ymmärrettävää, mutta lopulta todella huono ratkaisu. Minun ydinongelmani eivät koskaan ratkenneet, koska en osannut itse niitä ratkaista, enkä päässyt avunpiiriin. Niinpä elin hyvin tiukoissa rajoissa, jos sitä voi elämiseksi sanoa. Selviydyin. Ja koska selvisin, ajattelin etten ansainnut apua. Että apua saisivat vain ne, jotka sitä todella tarvitsivat.

Nyt, kun minulla alkaa olla vähän voimavaroja muuhunkin kuin selviytymiseen, mietin miten paljon enemmän minulla oikeastaan on annettavaa. Minä voin olla avuksi toisille. Minä voin olla mukana rakentamassa parempaa.

Olen kiitollinen, että Suomessa mielenterveyspalveluihin panostetaan edes jonkin verran. Olen kiitollinen saamastani avusta. Mutta samaan aikaan näen, että palvelujentuottajat eivät pysty vastaamaan tarpeeseen ja heidän on tehtävä palveluihin rajauksia ja muita kipeitä valintoja. Avuntarvitsijalta vaaditaan aktiivisuutta, pitkäjänteistä etenemistä ja sitoutumista jatkuvaan työskentelyyn. Kaikki eivät pysty siihen, eikä kaikilla ole lähipiiriä apua taistelussaan. Tilanne on vaikea. Joka tasolla sama ongelma: resurssit vs. tarve. 

Avunsaantiväyliä on onneksi useampia, ja niitä tarvitaan. Niiden, joiden avun tarve on vähäisempi, ei pitäisi joutua odottamaan, kunnes heidän avun tarpeensa on muuttunut vakavaksi ja kiireelliseksi. Hekin tarvitsevat apua. Kaikkien etu olisi, että heidän ongelmansa tulisi hoidetuksi ennen kuin ongelma on vakava ja vaikeasti hoidettava.

Monet niistä, jotka ovat saaneet apua, ovat halunneet auttaa niitä, jotka eivät vielä avun piirissä ole. He pystyvät tarjoamaan vertaistukea, apua byrokratian paperiviidakkoon ja niin edelleen. Avun saanut kykenee toimimaan yhteiskunnassa aivan eri tavalla kuin ennen, kun elämä ei ole pelkkää selviytymistä päivästä toiseen. Sitä pystyy rakentamaan parempaa, kun voimat eivät mene ylläpitämiseen.

Toistan nyt paljon itseäni, mutta minusta on tärkeää painottaa sitä, että apua saa hakea jo silloin, kun sitä tarvitsee vain vähän. Ei tarvitse odottaa ongelman paisuvan isommaksi ja näyttävämmäksi, että saa oikeuden apuun. Koska voimia tarvitaan paljon senkin jälkeen, kun on saanut apua. Ikävä kyllä työtä oman mielensä (ja/tai kehonsa) kanssa ei voi koskaan kokonaan ulkoistaa toisille. Saadun avun hyöty riippuu paljon siitä, miten sitä hyödyntää taistelussaan. Mitä luulet tapahtuvan, jos lakkaat taistelemasta?

Metaforisesti apu voi olla sitä, että seppä on vihdoin saanut taottua sinulle, ritarille, miekan, jolla käyt taisteluun lohikäärmettä vastaan. Jos oletat, että miekan saatuasi sinun tehtäväsi on maata ja  vain odottaa, että lohikäärme syöksyy miekkaan... No, ehkä olisit voinut jättää miekan jollekulle toiselle.