Muutama vuosi sitten elin mieleni sisällä elämäni haastavimpia aikoja. Minusta tuntui, etten selviäisi enää kauan. Puskin ja puskin selvitäkseni arjesta ilman, että kukaan huomaisi miten kovilla olin.
Jos joku olisi silloin käskenyt lähteä ulos lenkille, olisin joko katkaissut sen ihmissuhteen tai sitten puskenut itseni sen rajan yli, jonka takaa ei enää palata.
Nyt, kun voin merkittävästi paremmin, voin sanoa, että minulle paras ratkaisu oli opetella antamaan itselleni - mielelleni ja keholleni - lupa levätä. Ja se oli vaikeaa. Tunsin valtavaa syyllisyyttä. Kauan.
Onneksi minulla oli hyvä terapeutti, jonka kanssa keskustellessa sain hyvän puolustajan sisäistä syyttäjääni vastaan. Olin elänyt kauan uskomuksessa, että vain tekemistäni arvostetaan. Minulla itselläni ei ollut arvoa. Eli jos en tehnyt mitään, en ollut tärkeä.
En rehellisesti sanoen ole ihan saanut uskomusta pois itsestäni. Minä kuitenkin voin nähdä, että pystyn parempaan, kun voin hyvin. Se on alku.
Keho on osa minua. Se kuulostaa itsestään selvältä, mutta minunlaiselleni se on tärkeä muistutus. Minä sivuutin kehoni niin tehokkaasti kuin pystyin. Olen opetellut taas kuuntelemaan sitä. Se auttaa minua ymmärtämään mitä tarvitsen voidakseni paremmin.
Pidän nyt huolta itsestäni. Alkuun pääsin, kun aloin miettimään rajaa itsekkyyden ja itsestähuolehtimisen välillä. Se raja on jossain. Mutta voin pestä hampaani aamuin illoin, eikä kukaan syyttäisi minua liiasta itsekkyydestä. Oli siis jotain, mitä jo tein itseni hyväksi.
Aloitin asioista, mitkä tuntuivat mukavalta. Ihan vain yksinkertaisia asioita. Ostin vähän kalliimman saippuan, jonka tuoksusta pidin. Ja käytin sitä. Otin aikaa lukeakseni. Hurahdin teehifistelyyn.
Otin elämääni mukaan tuoksuja, Makuja, kosketusta... siitä se alkoi. Hitaasti.
Jos jotain tämä muutos on vaatinut, niin kärsivällisyyttä. Tai kykyä unohtaa maalin ja keskittyä tähän hetkeen ja oppia nauttimaan pienistä asioista juuri nyt. Ja antaa itselleen luvan tarttua johonkin, jos se voi viedä johonkin mihin tahtoo.
Edistyn, enkä edes tiedä missä maali on. En ole perillä, en tule valmiiksi. Mutta jo matka parempaan on hyvä. Poistun vanhoista tiukoista rajoista millimetri kerrallaan. Onkin jo hieman helpompi hengittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti