Näytetään tekstit, joissa on tunniste kasvu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kasvu. Näytä kaikki tekstit

tiistai 15. elokuuta 2023

Hei hei, lääkitys

Olen nyt ollut jonkin aikaa ilman ahdistuneisuuteen määrättyä lääkitystäni. Se on ollut erittäin tarpeellinen tuki matkallani kohti eheämpää mieltä, mutta pikkuhiljaa minusta alkoi tuntua siltä, että saattaisin pärjätä ilmankin.

Minä olin lopettamisen suhteen hyvin optimistinen. Vaikka järjen tasolla tiesinkin, että lääkkeen lopettamisella olisi jotain vaikutuksia, halusin uskoa, että en edes huomaisi, kun lääkkeen vaikutus lakkaa. Ja olin pettynyt, kun huomasin milloin vaikutus lakkasi. Se nimittäin tarkoittaa sitä, ettei ahdistuneisuus ole kokonaan poistunut.

En silti näe tarpeelliseksi edes harkita lääkityksen uudelleen aloittamista. Ahdistuneisuus on hallittavalla tasolla. Se myös pitää ahdistuksenhallintataitoni vireessä, koska en voi antaa mieleni piinata itseäni enää. Tosin sanoen, minun on otettava aktiivisempi ote itseni hoitamiseen, jos haluan pitää yllä nykyistä toimintakykyäni. Ja tämä lisää motivaatiota parantaa hyvinvointiani muilla elämän osa-alueilla.

Ehkä oli tervettä saada pieni muistutus siitä, millaista oli olla kaiken aikaa ahdistunut ja miten valtavan rajoittavaa elämää elin. Ehkä nämä olisivat unohtuneet tai painuneet mieleni perukoille, koska olen nauttinut hyvästä voinnistani. Luonnollisesti hyvinvointi tuntuu hyvältä, joten tietenkin mieluummin keskittyy siihen. Uskon kuitenkin, että on hyväksi muistaa se mistä lähdin. Se minä, joka ei ahdistuksensa takia kyennyt poistumaan kotoaan, on kulkenut kauaksi tullakseen nykyiseksi minuksi. 

Tuntuu, että käännän sivua ja seuraava luku elämässäni alkaa. Ilman lääkkeitä pärjääminen tuntuu merkkipaalulta. En voi lakata hämmästelemästä sitä, miten on konkreettisia asioita, joista näkee edistymiseni. Toivoisin, että olisi enemmän ihmisiä, joiden kanssa jakaa iloni tästä saavutuksesta. Ihmisiä, jotka todella ymmärtäisivät, miten paljon vaadittiin tähän pääsemiseksi. Osa minusta kaipaa ulkopuolista tunnustusta.

Enhän minä nyt ongelmista vapaa ole, eikä täydellisyys tule koskaan olemaan osani. Tahdon silti nauttia tunteesta, että kasvan, vahvistun ja kypsyn. Se tuo toivoa paremmasta. Toivoa kestävyydestä, kun vaikeammat ajat taas koittavat.

torstai 10. elokuuta 2023

Erään myönteisen järkytyksen kohtaaminen

Kauan, kauan sitten, kun olin käymässä ensimmäistä taisteluani masennuksen kanssa, koin pienen, silloin merkityksettömältä ja hämmentävältä tuntuneen järkytyksen. Tapasin silloisen psykologini kesätauon jälkeen ja kerroin hänelle kesän aikana tapahtuneista elämän muutoksista: olin tavannut jonkun ja seurustelin sekä olin saanut pitkäkestoisen määräaikaisen työn. Kaksi isoa, myönteistä muutosta.

Muistan vieläkin psykologin reaktion. Hän oli silminnähden iloinen puolestani. Mutta eniten tilanteessa hämmensi se, että toisen vilpitön ilahtuminen järkytti minua. Sivuutin oman reaktioni, enkä tuonut sitä esiin. Ei minulla ollut kykyä puhua aiheesta, jota en ymmärtänyt. En muista, miten tapaaminen eteni. Muistan vain tuon hetken järkytykseni ja muistan sen hyvin elävästi.

En tiedä, miksi aivoni päättivät tuoda esiin tuon pienen hetken pinnalle juuri nyt. Tein palauttavaa harjoitusta, ja mielikuva kumpusi jostain ja sai minut kyyneliin. Hetken tunsin oloni tyhmäksi, kuten silloinkin. Miksi se, että joku iloitsee kanssani, järkyttää minua?

Nyt olen viimeinkin oppinut työskentelemään mieleni kanssa, joten annoin tunteiden ja kaiken muun sisälle sullomani vain tulla. Ihmettelin hetken ja sitten surin. Koska oikeastaan tämä positiivinen järkytys peittää alle surullisen todellisuuden uskomuksista, joita minulla on ollut. Nimittäin sen uskomuksen, ettei minun saavutuksillani, iloillani yms. ole merkitystä kenellekään. En ollut tottunut siihen, että kukaan reagoisi myönteisesti.

On samantekevää, mitä silloinen lähipiirini oikeasti ajatteli minun asioistani. Todennäköisesti he vain keskittyvät omiin kiireisiinsä, eikä heidän sanoissaan, reaktioissaan tai teoissaan ollut mitään ajattelemattomuutta kummempaa. Se ei muuta sitä, miten tulkitsin asioita. Se ei muuta sitä, etten kokenut tulevani kuulluksi tai nähdyksi. Mielessäni ei käynyt koskaan mitään, mikä kyseenalaistaisi uskomuksen, vaan itsestäänselvästi uskoin huomiotta jäämiseni olevan oikein ja normaalia, koska en ollut tärkeä.

Tuo pieni myönteinen järkytys oli isku sisäisiin uskomuksiini, joita en ollut tuolloin vielä kykenevä kohtaamaan. Ne olivat niin syvällä, kaukana tietoisesta mielestäni. Mutta hetki takertui muistiini. Se on pieni todiste siitä, että minustakin voidaan vilpittömästi välittää. Pieni ase lisää taisteluun haitallisia uskomuksiani vastaan. Hyvä, että se on säilynyt kaikki nämä vuodet, vaikka saikin käyttöönottoa odottaa kauan.

Iso osa muutoksessa mielessä ja elämässä alkaa siitä, että näkee mitä pitäisi muuttaa. Ei voi muuttaa tapoja, ajatusketjuja yms., jos niille on sokea. Muutos ei ole helppo havahtumisen jälkeenkään, mutta sentään mahdollinen. 

Huomaan nyt myös sen, että minulla on opettelemista ottamaan myönteisiä asioita vastaan. Hämmennyn helposti, jos joku osoittaa halua olla ystävällisempi minulle kuin mitä peruskohteliaisuuteen kuuluu. Minä suorastaan pakenen paikalta samalla, kun aivot luovat epäluuloisina motiiveja moiselle käytökselle. Ikäänkuin minua oltaisiin huijaamassa, valmistelemassa petosta varten. Hyvillä ihmisillä on aina tärkeämpää tekemistä kuin minä, joten tämän täytyy olla ansa.

Ymmärrän, ainakin järjen tasolla, miksi tämä solmu päässäni täytyy avata. Jos tahdon syvän ja luottamuksellisen ystävyyssuhteen, minun täytyy kyetä luottamaan toisen hyviin motiiveihin. Kyetä uskomaan, että olen yhtä ihmisarvoinen kuin toisetkin. Ja antaa kohdella itseäni heidän vertaisenaan, ystävään, jos sitä olen.

Tämä pieni positiivinen järkytys avaa mahdollisuuksia. Näen mitä minä olisi hyvä purkaa, jotta voin alkaa rakentaa jotain terveempää.

sunnuntai 6. elokuuta 2023

Itsekkyyden pelko omien rajojen asettamisen haasteena

Onko mahdollista ajatella itseään ensin ja vasta sitten muita olematta itsekäs? Ensi kuulostelulla ajatus ei vaikuta järkevältä, koska tottakai vain itsekkäät ihmiset ajattelevat ensin itseään. Mutta olen havahtunut siihen, ettei asia ole niin. Jos en mieti itseäni, en tiedä mitä olen antamassa toisille.

Minä tarkoitan tällä sitä, että minun on oltava tietoinen omista resursseistani (aika, energiatasot, raha...), jotta tiedän onko minulla antaa toiselle ojentavaa kättä. Olen ajattelematon, jos lupaan asioita, joihin resurssini ei riitä. Olen typerä, jos käytän kaikki resurssini säästelemättä, koska minullakin on arkivastuuni mm. äitinä ja työntekijänä. Minä en tiedä, onko minusta auttamaan toisia, jos en ajattele yhtään itseäni.

Olen huomannut, että olen joskus omaksunut uskomuksen, että itsekkyys on yksinomaan huono ominaisuus ihmisessä. Toki olen kuullut terveestä itsekkyydestä, mutta sen termin ajatteleminen on jäänyt arjen kiireiden alle. Tästä syystä olen vähän hutiloiden asettanut rajojani ja joustanut aina, kun se on ollut mahdollista - omaa hyvinvointiani miettimättä. Esimerkiksi olen suostunut asioihin, joita en olisi halunnut tehdä, vain koska minulla ei ollut muuta syytä kuin oma haluttomuuteni perusteena. Ihan kuin se ei olisi riittävän hyvä syy. Enkä nyt tarkoita hätätilanteita tai sellaisia, vaan esimerkiksi tilanteita, joissa minua pyydetään seuraksi johonkin toimintaan, mistä en yksinkertaisesti pidä. Nyt osaan jo (tilanteesta riippuen) ehdottaa, että tehdään jotain muuta, jos seuraa kaipaa, tai vaihtoehtoisesti etsii toisen kaverin seurakseen. En enää lähde pakottamaan itseäni tilanteisiin muka nauttimaan asioista, joista en nauti.

Lienee selvää, että olen nyt havahtunut huolehtimaan myös itsestäni. Olen vihdoin päässyt jyvälle siitä, miten paljon paremmin voin, jos huolehdin tarpeistani. Puhumattakaan siitä, miten paljon paremmin jaksan äitinä, siskona, ystävänä. Kun kehitän itseäni ja resurssejani, se tarkoittaa myös sitä, että minulla on halutessani enemmän annettavaa.

Alkuun pääseminen on ollut aikamoinen aivopähkinä, koska vanhoista tavoista piti opetella pois. Piti yhtäkkiä olla joku, joka kieltäytyi. Pelkäsin loukattuja tunteita. Pelkäsin muutosta. Sisimpäni ei uskonut minun selviävän, jos kävisi ilmi, että kaikki ihmissuhteeni perustuvat siihen, että olen resurssi. Ettei minulla ole mitään arvoa pelkästään minuna. On eri asia ymmärtää tämä järjen tasolla kuin sisäistää se. On surullista huomata, että on omaksunut uskomuksen, ettei omaa ihmisarvoa, vaan pelkän välinearvon. 

Tätä voi kuitenkin alkaa muuttaa. Ärsyttävän hitaasti, mutta kuitenkin. Haluan olla minä sellaisena kuin olen. En halua opettaa lapsilleni, että itseään pitää muuttaa kelvatakseen. Toki pitää kypsyä ja oppia parempia tapoja, mutta oma itsensä saa olla aina. Oscar Wildeä mukaillen ei ole itsekästä olla ruusu, vaan on itsekästä vaatia, että kaikkien muidenkin kukkien on oltava ruusuja.

Ihmisen tarvitsee itsetuntemusta. Sitä harjoittelen edelleen, mutta itsestäänselvästi: kyllä, itsestään ja tarpeistaan on paljon helpompi huolehtia, kun tietää mitä tarpeita itsellään on. Ja joskus hyvinvointiin voi vaikuttaa tekijät, jotka eivät vaikuta järjellä mietittynä olevan niin tarpeellisia. Mutta kun sisin sanoo, että tästä asiasta saa hyvinvointia, kannattaa kuunnella. Esimerkiksi itse olen huomannut, että minua tarvitsen maiseman, jota katsella. Maisemaa katsellessani voin hetkeksi vajota suorastaan meditatiiviseen tilaan, jossa keho ja mieli hetken aikaa on irrallaan arjen kuormituksesta. En olisi ikinä pelkästään järjellä kyennyt ohjaamaan itseäni tällaiseen. Hyvinvointiteoksissa ja -artikkeleissa ei usein nouse maiseman tuijottelu luetteloon ihmisten tarpeista.  Mindfullness tai jotain, mutta ei näin pieni, yksittäinen asia.

Minun ollut opeteltava myös olemaan miettimättä perusteluja tarpeilleni. Vaistomaisesti koen, että minun pitää osata puolustautua erinomaisin perustein, kun huolehdin hyvinvoinnistani. Miksi minun pitäisi selittää kenellekään, miksi katselen kiireettömänä hetkenä maisemaa? Miksi kenenkään muun mielipide merkitsisi tässä asiassa mitään? He ovat eri ihmisiä erilaisine tarpeineen.

Tämä on oikeastaan projekti, jossa asetan itseäni ihmiseksi ihmisten joukkoon. Yritän irtautua taakasta, joka ei minun kannettavakseni kuulu, ja seistä omillani jaloillani. Tasapainossa ja selkä suorassa. Se ei tee minua huonolla tavalla itsekkääksi. Saan nähdä itseni yhtä inhimillisessä valossa kuin muutkin ihmiset. Minun on siis asetettava itselleni yhtä terveet rajat kuin muillakin mielestäni pitäisi olla.

Tämän asian pyörittely on vielä kesken, mutta edistyn. Olen saanut hyvää harjoitusta itsestäni huolehtimisesta nyt, kun olen ollut flunssassa. Täytyy sanoa, että toipuminen on helpompaa, kun antaa oikeasti itsensä levätä.


torstai 27. heinäkuuta 2023

Tarpeeksi lääkitty

Olen harkinnut jo jonkin aikaa, että kokeilisin lääkityksestä irtautumista. Kuten olen jo useampaan kertaan todennut, voin paremmin. Ahdistus puskee päälle edelleen tietyissä tilanteissa, mutta yleisesti ottaen voin tasaisesti.

Muistaakseni siitä on viisi vuotta, kun lääkitys aloitettiin. Minä todellakin tarvitsin lääkitystä, mutta sinnittelin raskaus- ja imetyssyistä ilman niin pitkään kuin pystyin. En kunnolla muista, miten selvisin arjesta. Mieleni on ollut melkoisessa sumussa tuohon aikaan. Muistan kuitenkin kuinka merkittävästi toimintakykyni parani. Miten paljon helpompaa oli mennä ja tehdä itsestäänselviä asioita. Se oli edelleen hankalaa, mutta lääkityksen avulla moni asia tuli mahdolliseksi. Olen ehdottomasti sillä kannalla, että jos lääkitystä tarvitsee, sellainen on hyvä apu.

Mutta voisin kertoa lyhyesti lääkityksen huonoistakin puolista. Ensimmäinen lääkkeeni menetti tehonsa ensimmäisen vuoden aikana ja piti vaihtaa toiseen. Lääke nro 2 toi mukanaan hyvin vakavia sivuvaikutuksia, mutta hiipien. Lääkitys ymmärrettiin purkaa, kun sattumalta selvisi sen nostaneen verenpaineeni taivaisiin (muistaakseni 210/120, tai jotain sinne päin). Ja se oli vain yksi monesta vakavasta sivuoireesta, jotka kaikki sujuvasti sivuutin huonon kehoyhteyteni ansiosta ja koska olin ylipäätään välinpitämätön itseni suhteen. 

Kolmas ja nykyinen lääkitykseni oli hyvä kompromissi: teho oli hieman heikompi, mutta riittävä pitämään minut suht toimintakykyisenä ja sivuvaikutukset olivat vähäiset. Olen pärjännyt hyvin sen kanssa. 

Ajattelen kuitenkin, että lääkitys on vain tuki, jonka avulla ongelmaa ja sen syitä voidaan alkaa korjaamaan - olettaen ongelman olevan korjattavissa. En koskaan antanut itselleni tavoitteeksi lääkityksen lopettamista. Jos tarvitsisin lääkitystä lopun ikääni, sitten tarvitsisin. Mutta halusin tehdä parhaani parantaakseni tilannettani. Halusin olla varma, etten jättänyt tekemättä mitään, mitä voin tehdä asian hyväksi. Kun on tehnyt kaikkensa, ei tarvitse jossitella.

Tein terapiassa valtavasti töitä. Ja olen kiitollinen terapeutille, jonka avulla tein järkevää työtä. Omatoimisesti itseäni terapoimalla olisin todennäköisesti vain uuvuttanut itseni henkisessä oravanpyörässä. Oli niin paljon kipeitä asioita, joihin en olisi yksin kyennyt koskemaan, ja tarvitsin terveempiä näkökulmia ja työkaluja asiantuntevalta ulkopuoliselta.

Eihän minua terapiassa täysin kuntoon saatu. Minulla tulee aina olemaan vaikeuksia tiettyjen asioiden kanssa. Minä kuitenkin olen varovaisen optimistinen, että saattaisin pärjätä ilman lääkityksen tarjoamaa tukea. Niin optimistinen että halusin ainakin yrittää. Joten varasin lääkärille ajan, koska tällaiset asiat on viisainta hoitaa hänen kanssaan.

Olin tunteellinen puhuessani lääkärin kanssa. Mukavaa, kun ulkopuolisetkin voivat nähdä edistymiseni. Nyt irrottaudun pikkuhiljaa lääkkeiden syönnistä ja toivon, että vointini notkahda. Reseptini on voimassa, jos en pärjääkään ilman. Yritän olla puskematta ja pakottamatta itseäni lääkkeettömyyteen. Toimintakykyni vaikuttaa myös lapsiini, joten ei ole järkevää pakottaa itseään selviytymään, jos ahdistus- ja pelkotilat palaavatkin tasolle, johon tarvitsisin lääkkeitä.

Toivon parasta. Haluan voida hyvin ja lääkityksen lopettaminen tuntuu saavutukselta, jossa näkyy kaikki se työ, jota edistymiseni tähän pisteeseen vaati. Samalla haluan olla varuillani ja muistuttaa itseäni, etten ole epäonnistunut, vaikka kävisi ilmi, että edelleen tarvitsen lääkkeitäni. Olen edistynyt ja voin paremmin. Miten se voisi muuttua epäonnistumiseksi? Saavuttamani edistyksen arvo - tai oma arvoni ihmisenä - ei riipu tästä yhdestä asiasta. Se minun on tärkeää muistaa.

torstai 20. heinäkuuta 2023

Hiljaisuuden jälkeen

Minä olen ollut väsynyt jo pitkään. Olen etsinyt tähän ongelmaan ratkaisua jo pitkään ja minulla on muutamia ajatuksia, miten tätä asiaa parantaisin.

Ensiksi pyrin varmistamaan, että saan säännöllisesti riittävästi unta. Olen nyt tilanteessa, jossa uskallan sanoa, että normaalisti nukun ihan hyvin ja vain satunnaisesti huonommin. 

Väsymys ei ole poissa. Yritän vakuuttaa itselleni, että tarvitsen vain aikaa. Että kaikki se vuosikausien kuormitus ei katoa hetkessä. Mutta kun viikosta ja kuukaudesta toiseen on väsynyt, alkaa epäillä, että jokin muukin asia vaikuttaa.

Toki palautuminen voi olla hidasta myös siksi, ettei minun elämäni ole vain kelvollisia yöunia. Minulla on arki ja velvollisuuteni siinä missä muillakin. Lisäksi ahdistuneisuus kuormittaa mieltäni edelleen - tosin nykyään lähinnä vain tilannesidonnaisesti, ei onneksi jatkuvasti.

Joten päätin hetkeksi paeta arkea hiljaisuuteen. Jonnekin missä taatusti olisi rauhallista, eikä minun tarvitsisi huolehtia kuin perustarpeistani. Minä päädyin Lintulan luostariin.

Voin taata, että siellä on rauhallista. Vierasmaja, jossa yövyin, tarjosi hyvät puitteet vain olla. Ihastelin toki maisemia, lyhyt luontopolku tarjoaa samoilua luonnossa, mutta enimmäkseen istuin vierasmajan yhteistiloissa keinutuolissa ja annoin ajatusteni vaeltaa. Rauhaa ja hiljaisuutta hain ja sitä sieltä löysin.

Minä olen kuitenkin ihmisiä, joista tulee levottomia, jos ovat liian kauan toimettomia. Joten olin suunnitellut tähän pikkumatkaani itselleni pienen haasteen. Olin Lintulassa vain yhden yön, koska seuraavana päivänä kävelisin Valamon luostariin ja yöpyisin seuraavan yön siellä.

Luostarien välillä on metsäpolku, joka on n. 19 km pitkä. Koska olin väsynyt ja epävarma siitä, haluanko lähteä tuntemattomaan metsään, päätin kulkea selkeämpää ja lyhyempää reittiä teitä pitkin (n. 14 km).

Olisin halutessani saanut kyydin eräältä ystävälliseltä naiselta, joka myös oli nauttimassa Lintulan rauhasta, mutta tunsin tarvetta kävellä.

Matkaan meni vähän yli 2,5 tuntia. Ja voin sanoa olleeni kiitollinen, että olin varmuuden vuoksi pakannut sadeviitan mukaan. Pidän kävelemisestä ja sateen tuoksusta, mutta en erityisemmin välitä olla läpimärkä. Joten hetken rankkasateesta huolimatta tuo pieni vaellus oli jotain, mistä todella nautin.

Valamossa jatkoin rauhan ja hiljaisuuden tankaamista. Sauna tuntui kävelyn jälkeen erityisen hyvältä (luostarissa on yöpyjille saunavuorot ke ja la). Muuten vain olin ja hengitin hiljaisuutta. Tuntui hyvältä saada olla kuormaton. Elää hetki ilman velvollisuuksia ja kiireitä. Vain olla.

Olisin mielelläni tehnyt matkasta pidemmän, mutta se ei ollut mahdollista. Lasten hoito ja budjetti rajoittavat. Palasin siis arkeen vähän levänneenä, mutta en palautuneena.

Opin kuitenkin, että minun on irtauduttava kotoa. Ei tarvitse lähteä luostariin, mutta ulos. Minulle voisi tehdä hyvää tehdä pidempi kävelylenkki viikottain. Joten se on seuraava tapa, jota lähden sisällyttämään elämääni.

Olen optimistinen, että osaan kuunnella tarvettani palautumiseen ja nyt on aika omaksua sopivaa tekemistä. Yritän muistaa, että pienin askelin ja puskematta eteenpäin. 

lauantai 8. heinäkuuta 2023

Muutoksen mielessäpitäminen

Muutosten tekeminen on haastavaa aikuisiällä. En tiedä, miten en ole aiemmin hoksannut, että tapoihin pinttyminen on melkoinen asia haastaa. 

Arjen on pyörittävä tehokkaasti, ja vuosien aikana sitä on hionut tietyt tanssiaskeleet kuljettamaan itsensä läpi päivän. Ja toiston voimalla ne askeleet tarttuvat mieleen. Lopulta voi keskittyä mielessään pyörittelemään muita asioita, kun keho automaattiohjauksella suorittaa rutiinikuviot.

Olisipa mukavaa, jos olisin tyytyväinen arkikuvioihini, enkä kokisi tarvetta muuttaa mitään. Perusrutiinit ja velvollisuudet sujuisivat tehokkaasti ja aikaa ja energiaa jäisi elämästä nauttimiseen.

On monta asiaa, mitä haluan muuttaa. Ja se on pitkään tuntunut melkein liian työläältä projektilta. Mutta muutoksenkaipuu on herätellyt yrittämään. Ja sitten olen yrittänyt täysillä. Kaikki tai ei mitään. Kuvitellut, että kun antaa kaikkensa, muutos tapahtuu tuosta noin vain. Ehkä kuukauden jälkeen olisi asia kunnossa, ja vanhat, huonot tavat pelkkä muisto vain.

Muutos on vaikea. Joitakin asioita olen onnistunut muuttamaan (jo 10 vuotta ilman tupakkaa!) ja joistakin tavoista poisoppiminen tuntuu melkeinpä mahdottomalta.

Koen, että olen jo saanut tehtyä ne muutokset, jotka voin tehdä pelkästään itsepäisesti puskemalla. Joten on järkevää yrittää erilaisia keinoja muutokseen. Mainitsin jo aiemmin, että harjoittelen itseni kuuntelemista ja lempeämpää kohtelua. Se on toiminut hyvin.

Ainakin silloin, kun muistan kuunnella itseäni.

Vie yllättävän paljon energiaa toimia eri tavalla kuin aiemmin. Ennen vain sivuutin kaikki kehoni lähettämät viestit ja puskin kunnes sain tehtyä mitä täytyi tai kunnes olin näännyksissä. Huono kehoyhteys mahdollistaa tällaisen itserääkin. Se myös haittaa lääkärillä käyntiä, kun kysyvät millaisia oireita minulla on. En osannut sanoa, kurja ja ehkä vähän paineen tunnetta päässä.

Olen yrittänyt muutosta tällä lempeämmällä tavalla vasta vähän aikaa, mutta huomaan merkkejä, jotka tekevät oloni optimistiseksi. Ja tiedostan, että parantunut kehoyhteys auttaa paljon. Muuten en varmasti muistaisi kuunnella itseäni, koska minun pitäisi pysähtyä kunnolla kuulostelemaan oloani. Nyt huomaan (ainakin välillä) merkin, joka muistuttaa itseni kuuntelemisesta.

Tänään tunsin tarvetta lähteä liikkeelle, joten lähdin kävelylle. Melkein 1,5 tuntia suht reipasta kävelyä tihkusateessa. Ja nautin siitä. Pidän sateen tuoksusta. Nautin viileydestä ja kesän vihreydestä. Lähden sopivana hetkenä mielelläni uudestaan.

Muutosta auttaa, kun nauttii ja haluaa palata toimintaan uudestaan. Minun pitää vain muistaa pitää mielessä mitä tavoittelen ja millä tavalla ja miksi. Etten palaa keinoihin, jotka eivät kohdallani toimi. Kertaus auttaa ja siksi toistan itseäni.

torstai 6. heinäkuuta 2023

Palautumisen alkeissa

Mieltäni rauhoitti merkittävästi se, että päätin yhden asian johon paneudun. Olen vasta-alkaja itseni kuuntelussa, mutta auttaa selvästi se, etten pakota itseäni nappaamaan liian isoa palaa työstettäväksi. 

Huomaan tietyn hermostuneisuuden aaltoilevan. Se nousee pintaan, kun alan innostua. Hermostuneisuus johtuu siitä, että pelkään innostuksen johtavan liian ison kuorman keräämiseen. Saan vähän väliä rauhoitella itseäni, että "ei hätää. Yksi projekti kerrallaan, kuten lupasin".

Nyt toki joudun opettelemaan pitämään lupauksia, jotka teen itselleni. Mutta vilpittömästi yritän.

Tutustuin vähän siihen, miten kuormituksesta palautumista voi edistää. Vastaan tuli asioita, joihin olin tutustunut terapian aikana. Esimerkiksi TRE-harjoituksia teen edelleen 1-2 kertaa viikossa. Olen tehnyt harjoitusta joitakin kuukausia ja siitä on ollut paljon apua kehoyhteyden parantamiseen (minulla aiemmin hädin tuskin oli kehoyhteyttä) ja tietynlaisen jatkuvan kireyden purkamiseen. Tästä aiheesta voisin joskus toiste kertoa enemmänkin.

Toinen ennestään mieleinen palautumiskeino on luonnossa samoilu. Se on jotain mistä nautin. Metsä äänineen, tuoksuineen ja kaikki se elämä... siinä on jotain suorastaan taianomaista. En vain ole pitkään aikaan saanut itseäni luontoon. Pitää korjata asia.

Toki tuttujen keinojen lisäksi esiin tuli asioita, jotka minulle ovat vieraampia. Vagus-hermon aktivoinnista muistan kuulleeni sanan, mutta en tiedä aiheesta oikeastaan mitään. Eli tilaisuuden tullen otan selvää, mitä se on ja voisiko se hyödyttää minua. 

Lopuksi mainitsen vielä energiahoidon. Se jo nimensä vuoksi herättää skeptikon minussa. Tästä en muista kuulleeni mitään aiemmin ja yritän pitää ennakkoluuloni kurissa. Vaihtoehtohoidot ovat hankala kenttä arvioida, koska siellä on toimivia asioita, mutta myös puhdasta humpuukia.

Skeptisyydestäni huolimatta olen valmis kokeilemaan erikoisiakin asioita, mikäli vaikuttaa siltä että hoitomuoto perustuu johonkin järkevään, ja ettei siitä ainakaan ole haittaa.

Minulla on juuri nyt optimistinen olo. Toivottavasti se kantaa.


maanantai 3. heinäkuuta 2023

Oma polku hyvinvointiviidakossa

Nykyään on helppoa saada apua elämäntapamuutokseen. Kannustusta, neuvoja ja ohjausta liikunnan aloittamiseen suorastaan hyppii silmille etsimättäkin. Eikä siinä sinänsä mitään vikaa ole. Minä kannatan sitä, että tarvittava apu on saatavilla helposti mahdollisimman monelle.

Minua on vain alkanut häiritä viestinnän sävy. Se on niin käskevä ja niin rajaava. "Polta rasvaa nyt" -viestihän se. Olen huomannut tämän ennenkin, mutta nyt, kun yritän löytää itselleni sopivaa tietoa ja apua, tämän tapainen viestintä häiritsee. Minun pitää muistuttaa itseäni millaista muutosta olen tekemässä. Muistuttaa, ettei tällä kertaa ollut tarkoitus ottaa 30 päivän tehokuuria, jonka pusken läpi. Olen kokeillut riittävän monta kertaa tietääkseni, että sen jälkeen olisin haluton tekemään mitään, joten vain valuisin lähtöpisteeseen.

On työlästä etsiä tarvitsemaansa yksilöllistä ohjausta, jos vaihtoehtona ei ole henkilökohtainen valmentaja. Tietoa on, onneksi, mutta se on sekoittunut kaiken muun informaation joukkoon. Internet on täynnä keskusteluja, faktaa, humpuukia, viihdettä, haasteita, trollausta... ja kaikesta tuosta sisällöstä on hyvin työlästä siivilöidä se, mikä on relevanttia itselle.

Minun on opeteltava sulkemaan silmäni informaatiolta, joka häiritsee pyrkimyksiäni. Rasvanpoltto on sivutuote, pääpyrkimys on kokonaisvaltainen hyvinvointi. 

Tämä tie on vaikea kulkea yksin. Mutta ei mahdoton. 

Eikä minun tarvitse pitää kiirettä. Minun ei kannata pitää kiirettä. Voin ottaa askeleen sivuun, jos siten vältän ylenpalttisen, tarpeettoman kuormituksen. Tosiasia on, että ylikuormitun helposti, eikä asian kieltäminen ole ratkaisu. Inhottava heikkous, mutta tosiasioiden hyväksyminen auttaa minua tunnistamaan toimivat keinot hyvinvointini parantamiseen.

Toivottavasti opin joskus myös ilmaisemaan tarpeitani toisille. Pitäisin siitä, että kokisin tulleeni kuulluksi ennenkuin antavat neuvoja ja ehdotuksia. Olen liian monta kertaa ollut tilanteessa, jossa toinen on olettanut ymmärtäneensä ongelman ja tyrkyttää ratkaisuaan siihen. Haluan ratkaisun omaan ongelmaani, en jonkun toisen ongelmaan. Mutta olen liian kiltti sanomaan mitään ja vain lakkaan keskustelemasta aiheesta. Ajan ja energian tuhlausta, eikä minulla ole kumpaakaan tuhlattavaksi.

Toivon, että katson joskus tähän hetkeen ja iloitsen siitä, miten pitkälle olen päässyt alkuhankaluuksien jälkeen. Ja monien välihankaluuksien. Että jaksoin kulkea omaa polkuani, vaikka näin monia kylttejä ehdottelemassa muita teitä. 

Juuri nyt kuitenkin pitää keskittyä ottamaan askel kerrallaan. Ja hengittämään.

perjantai 30. kesäkuuta 2023

Eteenpäin yhdessä itsensä kanssa

 Yksi vaikeimmista haasteista henkilökohtaisessa kasvussa on vanhoista toiminta- ja ajatusmalleista poisoppiminen. Olen elämäni tiellä paikassa, jossa haluan kääntyä uuteen suuntaan, mutta polanteiden ylittäminen on hyvin vaikeaa. On kuin olisin juna kiskoilla; pahasti urautunut.

Tavallisesti, kun minulla on asia hoidettavana, minä yksinkertaisesti vain hoidan sen. Tehokkaasti vain pois alta. Ei ole merkitystä, olenko väsynyt tai muuten haluton, minä pusken ja pusken väkisin sen, mitä täytyy tehdä. Levätä saa vain, jos ei ole mitään tehtävää - ja silloinkin täytyy olla kuin palomies päivystysvuorossa. En ole koskaan oppinut oikeasti lepäämään ja laskemaan hetkeksi irti.

Olen nyt yrittänyt keskustella itseni kanssa rehellisesti ja oppia ymmärtämään, mikä minua rajoittaa. Tahdon irrottaa otteeni, jotta voin tarttua parempiin asioihin, mutta osa minusta uskoo pitävänsä kiinni köysistä, jotka estävät minua putoamasta. Miksi minä laskisin irti asioista, jotka pitävät minut turvassa?

Tässä on ristiriita, koska ne asiat eivät pidä minua turvassa (enää), vaan jumissa. Tämä asia minun on selvitettävä sille alitajuntaisellekin tasolle. Maltillisesti ja ystävällisesti kuin pelokkaalle lapselle, joka kiipesi liian korkealle kiipeilytelineeseen, eikä uskalla nyt laskea irti tullakseen alas. Me emme halua sisimpämme luovuttavan. Haluamme opettaa miten kiipeillä turvallisesti, emme pelkästään saada lasta alas keinolla millä hyvänsä.

Niinpä yritän kuunnella itseäni. Mikä minua pelottaa? Millaisilta seurauksilta yritän pitää itseäni turvassa? 

Minulla on pelkoja, jotka liittyvät menneisyyteni traumoihin. On sinänsä mielenkiintoista huomata kuinka ne nousevat esiin myös esteinä itseni parantamiselle. Minä pelkään, että onnistuessani herätän kateutta - koska osa minusta tuntee vastuuta toisten tunteista. Minä en saisi herättää kateutta. Ikäänkuin saisin onnistua vasta, kun muut ovat onnistuneet ensin. Muuten muut vihaavat minua ja hylkäävät minut.

Minä myös pelkään olla silmänruokaa. Fyysisen hyvinvointini paraneminen tarkoittaisi myös sitä, että näyttäisin paremmalta. Enkä halua tietynlaista huomiota. Yritän muistuttaa itseäni, ettei minulla ole mitään velvollisuutta olla visuaalinen elämys toisille. Minä saan pukeutua mukavasti ja vaatimattomasti. Minun ei tarvitse esitellä tuloksia (itseäni), jos en halua. Saan nauttia fyysisestä hyvinvoinnista rauhassa itsekseni.

Kävin eilen mielessäni läpi konkreettisia syitä, miksi minun on panostettava elämäntapoihin. Minulla on fyysisiä vaivoja, joihin auttaa painonpudotus ja liikunta. Selitin itselleni kuin lapselle, mitä ongelmia on ja miksi ne pitää hoitaa juuri tällä tavalla. Minusta tuntuu, että tästä on apua. Tosin yksi keskustelu ei riitä, vaan tätä pitää toistaa moneen kertaan.

Juuri nyt minusta vaikuttaa siltä, että tämä itsensä kanssa keskustelu ja neuvottelu on oikea tie eteenpäin. Keskustelen pelokkaan, laiminlyödyn lapsen kanssa. Selitän hänelle miksi asioita tehdään ja hän kertoo minulle peloistaan. Sitten vain hitaasti, tunteet huomioiden yhdessä eteenpäin. Hitaasti, koska yritän ylittää polanteita pysyvästi.

Kieltämättä tämä tuntuu aika höpsöltä, mutta olen yrittänyt puskea harmaan kiven läpi niin monta kertaa, että olisi hullua yrittää enää keinoa, joka ei ole pysyviä tuloksia tuonut kertaakaan. Joten olkoot vaikka tämä kuinka hörhö lähestymistapa hyvänsä, minä yritän parhaani. Minä opettelen olemaan puskematta itseäni ja annan itselleni armoa ja hyväksyntää, jollaista en ole ennen itselleni suonut.

Luulenpa, että ensimmäinen asia, jonka opetan itselleni, on palautuminen. Säännöllisesti ja tarpeen mukaan. Opetan itselleni, että kuuntelen huomatakseni milloin tarvitsen palautumista - ja sitten otan aikaa siihen. Toivon tästä seuraavan, että mieleni sallii myös sitten enemmän fyysistä harjoitusta, koska ei tarvitse pelätä, että harjoituksen jälkeen täytyy uupuneena päivystää seuraavaa tehtävää ja puskea taas selviytyäkseen. Mieli on vastustanut harjoittelua, koska se on ollut muutenkin pahasti kuormittunut. Jaksamisensa rajoilla ei pitäisi treenata. Miksi tämä ei ole itsestään selvää?

maanantai 26. kesäkuuta 2023

Itsensä sabotointi - ratkaistavissa oleva ongelma

 Minua turhauttaa miten jokin alitajunnan osa vain kaappaa vallan ja sabotoi pyrkimykseni vahvistaa itseäni. Esimerkiksi projektini pyrkiä parempaan fyysiseen kuntoon. Pääsen hyvään alkuun ja sitten yhtäkkiä - ei mitään. Ihan kuin olisin unohtanut koko projektin täysin. Tai minulla on valtavan hyviltä tuntuvia perusteita päästää itseni helpolla. Joka tapauksessa mikään ei muutu.

Päätin, etten luovuta.

On kuitenkin selvää, että pelkkä tahdonvoimalla taistelu ei riitä tämän ongelman voittamiseen, koska sabotoijani pystyy lamaannuttamaan tahdonvoimani. Joten tarvitsen taisteluun erilaisen strategian ja uusia aseita.

Koska terapeuttini ei ole saatavilla, päätin hakea tietoa netin maailmasta. Sekin oli työn takana, koska pelkkä tiedonhaku väsytti. Mutta löysin hyvän videon Youtubesta: Self Sabotage: Why you do it & How to Overcome it. Struthless -niminen tubettaja on tiivistänyt ongelman ja sen ratkaisun reiluun 10 minuuttiin. Sen mittaisen videon jaksoi katsoa helposti. Varsinkin, koska se oli muutenkin hyvin tehty.

Olen katsonut videon nyt jo kahdesti. Siinä nousee esiin samoja teemoja, joita olen jo käsitellyt terapiassa. Esimerkiksi sisäiset uskomukset. Näistä eniten olen työskennellyt omanarvontunteen kanssa. Sisimmässäni olen uskonut, etten ole tärkeä. Kaikki muut ovat, minä en.

Mutta sabotoijani taustalla on myös muita uskomuksia: mm. "En saa olla parempi kuin muut", "Minut vedetään julmasti maanpinnalle, jos yritänkin nousta", "Olen vastuussa toisten ihmisten reaktioista". Onko siis ihme, ettei jokin osa minusta anna kehittyä? Se yrittää pitää minut turvassa, siinä osassa johon sen uskomuksen mukaan kuulun.

Pystyn tiedostamaan, että nämä uskomukset ovat vääriä. Silti sisimmässäni oma minusta uskoo niihin syvästi.

Ongelma ei tule ratkeamaan yhdessä yössä. Se vaatii, että maailma ja oma osa siinä pitää kohdata uusista lähtökohdista. Ja hylätä vanhat. Sen sijaan, että antaa sisimpänsä sanoa "En saa olla parempi kuin muut" opettelen sanomaan ja hyväksymään, että "Saan tehdä parhaani, kuten kaikki muutkin saavat". Jos joku ei tee parastaan, minun ei tarvitse varoa hänen tunteitaan (kateutta, häpeää yms.), jotka voivat nousta hänen seuratessaan minun pyrkimyksiäni. Aikuiset ovat vastuussa omien tunteittensa käsittelystä. Enimmillään minun velvollisuuteni on olla huomaavainen ja olla hieromatta mahdollisia onnistumisiani toisten naamaan. Saan tavoitella onnistumista ja iloita niistä.

Olen siinä vaiheessa, että yritän opetella tunnistamaan mitkä kaikki asiat saavat sabotoijan heräämään. Pystyn sitten varautumaan niihin hetkiin ja ohjaamaan itseni niiden lävitse. Eli tämäkin työskentely henkilökohtaisen kasvun parissa tapahtuu epämukavuusalueella. Siellä jaksaa olla vain vähän aikaa kerrallaan, joten malttia ja lempeyttä. Itsensä kiduttaminen vain hankaloittaa projektia.

tiistai 20. kesäkuuta 2023

Terapian arvo

Terapian jälkeinen elämä on ollut mielenkiintoista. Olen pärjännyt mielestäni hyvin, ainakin yleensä. Kohentunut vointini on vaikuttanut siihen, että jaksan hoitaa tilanteet suht hyvin silloinkin, kun ahdistus alkaa nostaa päätään. Siihen auttaa merkittävästi se, etten yritä työntää sitä väkisin taka-alalle ja olla kuin ahdistusta ei olisikaan. Sen sijaan otan askeleen taaksepäin (ainakin henkisesti, jos en pääse poistumaan tilanteesta) ja annan ahdistuksen vain tulla. Ja sitten mennä. Näin en purista itseäni uuvuksiin ja välttele kaikkia tilanteita, joissa ahdistus saattaisi iskeä. Lempeämpi tapa hoitaa tilanne auttaa minua palautumaan nopeammin.

Tämä on toki helpommin sanottu kuin tehty ja pystyn siihen kerta kerralta paremmin. Minun ei varmaan tarvitse erikseen sanoa, että terapeuttini auttoi minut alkuun, mutta minun oli itse tehtävä kaikki se työ oppiakseni pärjäämään. Hyvinvointi tuntuu hyvältä. Nykyään ahdistuksen noustessa tiedän selviäväni siitä helpommalla kuin ennen, eikä toisten ihmisten ajatukset suuremmin enää vaivaa minua. Tämäkin helpottaa

Kaikki tämä teki minut optimistiseksi, kunnes elämä toi eteen tilanteen, jollaista en ole oppinut hoitamaan. Sitä sivuttiin terapiassakin pari kertaa, mutta se jäi toisten asioiden varjoon. Nyt minä harkitsen vakavasti, että sopisin parista tapaamisesta terapeuttini kanssa, jotta tämä solmu saataisiin auki. Tällä kertaa Kela ei enää ole tukemassa, joten nämä tapaamiset pitäisi kustantaa kokonaan itse. Joten kysymys kuuluukin, että olisiko pari tapaamista sen rahan arvoisia?

Ainakin tähän mennessä käyttämäni aika ja raha ovat ehdottomasti olleet sen arvoisia. Se, että saan elää ilman monia rajoittavia mielen solmuja, vapauttaa minut... no, elämään. Ennen vain yritin selviytyä. Ja nyt, kun huomaan, että päässäni on vielä ainakin yksi rajoittava lieka, haluan irtautua siitäkin. Vapaus on niin kutsuvaa. Olen kuin lehmä odottamassa laitumelle pääsyä pitkän talven jälkeen ja ovet alkavat avautua... En tahdo minkään pidättelevän minua enää.

Todennäköisesti sovin tapaamiset kesän jälkeen, kunhan terapeutti on palannut lomaltaan. En tahdo jäädä miettimään, miten olisin pärjännyt, jos... Vaatiihan se melkoista säästökuuria, mutta tällä hetkellä minun on mahdollista säästää. Joten miksipä ei? Rahaa on mahdollista ansaita lisää, mutta aikaa ei ole. Ja loppuelämä mahdollisimman tasapainoisen mielen kanssa kuulostaa ehdottomasti tavoittelemisen arvoiselta.

perjantai 16. kesäkuuta 2023

Lähes laahavat askeleet

 Minä niin mielelläni edistyisin tavoitteissani nopeasti. Olisi mahtavaa vain päättää, että nyt minä tästä lähtien huolehdin terveydestäni. Ja sitten vain ilman ongelmia lähtisin pienelle aamulenkille tai valitsisin ruoakseni hyvää perusruokaa leivän puputtamisen sijaan. Uusi, terveempi elämä vain alkaisi, koska päätin niin.

Toisin sanoen, tahtoisin muutoksen olevan helppoa. Ja minua turhauttaa, ettei se ole.

Viime päivinä olen ollut väsynyt ilman selkeää syytä ja olen päästänyt itseni helpolla. Olen hoitanut velvollisuuteni, mutta rimaa hipoen. Juuri sen verran hyvin, etten tunne syyllisyyttä lepäämisestä.

Edelleen kamppailen itseni kanssa siitä, kuinka kovasti minun tarvitsee painaa ja puskea itseäni. Tahtoisin tehdä enemmän ja olla tehokkaampi kuin jaksan olla. En tahdo tuntea olevani hyödytön, koska minun mielessäni hyödytön ja merkityksetön ovat synonyymeja. Jos en ole hyödyksi, en merkitse mitään. On vaikea taistella ajatusta vastaan ja muistaa oma ihmisarvonsa. Ihmisarvo ei katoa, kun väsyy.

Päätin, etten pakota muutosta aktiiviseen ja terveelliseen elämään. Iso osa minusta haluaa kulkea rauhallisesti ja levätä. Samaan aikaan haen välineitä muutoksen helpottamiseksi: tietoa erilaisista liikkumisjutuista (esimerkiksi mistä voi vuokrata kanootin tai sup-laudan) ja olen lukenut motivaation kasvattamisesta ja ylläpitämisestä. Tämän lisäksi tartun jokaiseen terveelliseen valintaan, mihin sinä hetkenä pystyn. Ne ovat pieniä valintoja, mutta hyviä valintoja.

Haluan uskoa, ettei pidä liikaa panostaa vauhtiin. Haluan tehdä tämän lempeästi, jotta se kestäisi. Siksi en pakota itseäni liikkeelle, vaan pidän mieleni ja kiinnostukseni haluamassani suunnassa silloinkin, kun laahustan väsyneenä. En ole epäonnistunut, vaikka en kykene tekemään tätä muutosta nopeasti. 

Ainakin voin sanoa, että olen oppinut paremmin kuuntelemaan itseäni ja kehoani. Ja pitkällä tähtäimellä se auttaa minua matkallani. Vahvistun, kun osaan levätä tarpeitteni mukaisesti. Mutta silti... olisi mahtavaa, että isoin muutos olisi jo takana. Että olisin jo saanut muutoksen liikkeelle niin, ettei minun tarvitsisi huolehtia siitä, että vauhti pysähtyisi. Tässä alkuvaiheessa menee paljon energiaa tuohon liikkeellä olon ylläpitämiseen.

No, juuri nyt on mentävä hitaasti. Onneksi ei ole mitään syytä, että minun pitäisi olla "valmis" tiettyyn aikaan mennessä. Onneksi on mahdollista levätä luovuttamatta.


sunnuntai 4. kesäkuuta 2023

Tauko liikunnasta, muttei kasvusta

Lapseni sairastavat, ja minulla on pieniä flunssanoireita. Toisin sanoen mieleni on nyt saanut syitä, jotka kelpuuttaa päteviksi verukkeiksi liikunnan välttelyyn.

Minulla ei ole tarpeeksi tietoa siitä, miten vajaakuntoisena mennään eteenpäin. Kipeänä treenaamisesta on varoiteltu, syystäkin. Mutta missä menevät rajat? Milloin on liian kipeä liikkumaan? Miten liikkumista suhteutetaan omaan kuntoon?

Kysymyksiä, joihin luulisi löytävän vastauksia terveellä järjellä. Mutta kun osa itsessä vastustaa muutosta ja haluaisi palata vanhoihin tapoihin, hämmentyy. Ja epävarmana sitä haluaa ottaa varman päälle.

Yritän panostaa hyötyliikuntaan nyt, kun en uskalla lähteä juoksemaan tai heiluttamaan kahvakuulaa. En tahdo että eteenpäin meno unohtuu. Jotenkin täytyy pitää asia mielessä, että kun flunssa on saatu karkotettua kodistamme, jatkan matkaani kohti parempaa kuntoa, parempaa vointia.

Eikä liikunta ole ainoa asia, mikä tukee hyvinvointia. Joten nämä sairastamisen päivät voi nähdä myös mahdollisuuksina rakentaa eri asioita. Viettää rauhallista laatuaikaa lasten kanssa, vaikka näyttämällä heille Youtubesta omia lapsuuden suosikkeja (sivuhuomautus: SuperTed oli hitti). Tai harjoitella rauhoittumista. Luoda oma teeseremonia. Tai mitä vain keksiikään.

On mahdollista antaa keholle lepoa, jota se tarvitsee taistellakseen sairautta vastaan, ja antaa itselleen mahdollisuuksia rakentaa parempaa. Me ihmiset olemme moniulotteisia. Meidän ei tarvitse siirtyä passiivisiksi ruudun tuijottajiksi sairastaessammekaan.

Mutta jos jotain minun pitää ottaa opikseni, on jatkuva muutos. Ei kannata tehdä liian joustamattomia suunnitelmia. Juuri nyt voin vain hengittää, levätä ja pitää mielessä se, mitä tavoittelen. En epäonnistu niiin kauan kuin en luovuta.

keskiviikko 31. toukokuuta 2023

Alkuaskeleet kuntoon

 Monien muiden lailla, myös minä haluan kehon, jossa viihdyn. Ja se vaatii liikunnallisia panostuksia. Ja edelleen, monien muiden lailla, alkuun pääsy on ollut haastavaa. Olen aloittanut liikunnan harrastamisen monta kertaa elämäni aikana. Ja sitten se on jäänyt.

On hassua, miten mieli pystyy antamaan syyn, miksi ei tänään tarvitse treenata. Tai miksi tänään ansaitsee helpotusta ja ehkä vähän palkitsemistakin (vaikka sokerikoukustakin olisi hyvä kiemurrella irti). Lopulta ei tule enää syitä, koska ajatus treenaamisesta ei nouse enää mieleen. Minä olen unohtanut hyvät aikomukseni monta kertaa.

Kuukausi sitten päätin, että yritän taas. Olen erityisen tyytyväinen siihen, että uusi yritys alkoi pian sen jälkeen, kun edellisen kerran luovutin. Tällä kertaa päätin, että yrittäisin apuvälineiden avulla. Kuntosalijäsenyyteen ei ole varaa, personal trainerista puhumattakaan. Mutta tilasin itselleni urheilukellon. Tutkin tarjontaa kauan ja päätin tilata Polar Unite-kellon. Koska se oli edullinen ja riittävä aloittelijan tarpeisiin.

Urheilukellosta on ollut enemmän apua kuin odotin.

Tiesin, että minä pusken itseäni. En vain tiennyt miten pahasti. Tämän kuukauden aikana olen oppinut, että minun pitää panostaa palautumiseen. Ja olen oppinut myös millä tasolla on terveellistä urheilla. Kummasti on jaksanut palata liikunnan pariin, kun ei ole painanut täysillä voimiensa loppuun saakka. On tosiaan ollut hyväksi löytää itsestään muitakin vaihteita kuin täysillä tai hädin tuskin.

Olen ryhdikkäämpi. Sen olen huomannut. Paino ei ole muuttunut, mutta se ei huoleta minua. Tunnen oloni paremmaksi, ja se on tärkeintä. Ensimmäistä kertaa koskaan minusta tuntuu, että olen päässyt hyvään alkuun jossain, mikä voi kasvaa vielä paremmaksi. Olen varovaisen optimistinen. Samaan aikaan yritän muistaa pitää odotukseni maltillisina ja muistaa mitä todella tavoittelen: hyvää vointia. En halua tavoitella mitään määrättyä, kuten maratonia tai bikini-vartaloa. Pelkään, että saavuttaessani tällaisia tavoitteita menettäisin motivaationi jatkaa. Tarvitsen jotain muuta. Joten ruokin motivaatiotani uteliaisuudella: mihin tämä tie johtaa? Mitä kaikkea tällä tiellä kohtaankaan?

Eikä minulla ole kiirettä. Kunhan pysyn tällä tiellä, ei vauhdilla ole niin suurta merkitystä. Olen optimistinen, että minulle sopii tämä asenne. Että hyvä kunto, jota toivon, tulee sovitetuksi osaksi elämääni lempeästi. Ettei minun tarvitse repiä ja raastaa itseäni saadakseni jotain liian nopeasti, että se kestäisi. Sillä tiedän, ettei se toimi minun kohdallani. Olen yrittänyt monta kertaa. Luulisi minun ymmärtäneen jo muutama yritys sitten.

No, en anna oman hitaan ymmärrykseni lannistaa itseäni. Menen eteenpäin ja nautin maisemista tällä matkalla.

kuva: pixabay/Adam_Tumidajewicz


lauantai 27. toukokuuta 2023

Mahdollisuuksien rajoissa

Mikä tahansa elämän tarkoitus lopulta onkaan, voi sanoa kuitenkin, että elämä on kasvutarina. Me kasvamme, mutta emme samalla tavoin kuin luonto ympärillämme. Meillä on yllättävän paljon vaikutusvaltaa siihen, mihin suuntaan lähdemme kasvamaan. Emme ole yhden sijainnin, luonnonvoimien ja eläinten armoilla, kuten vaikkapa puut. Tosin kaipa jotkut meistä voisivat valita istuttaa peppunsa johonkin ja pysyä siinä. Eikä luonto pakota meitä lentämään talveksi etelään, vaikka sitäkin tapahtuu.

Meillä ihmisillä on paljon mahdollisuuksia vaikuttaa elämämme suuntaan. Kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia, mutta niitä on enemmän kuin ihmismieli voi ymmärtääkään. Tosin monet rajoittavat mahdollisuutensa oman ymmärryksensä ja harkintansa rajoihin, ja pystyvät tämän loogisesti ja hyväksyttävästi itselleen perustelemaan.

Enkä voi väittää, että kaikkien mahdollisuuksien tutkiminen olisi järkevää. Aika tulee ongelmaksi. Joihinkin mahdollisuuksiin voi tarttua vain tiettynä hetkenä, ja tämä voi vaatia melkoista rohkeutta (tai harkitsemattomuutta ja typeryyttä, vaikea sanoa). Mutta elämme kaikki elämää, jossa kaiken hälinän keskellä voi tehdä valintoja, jotka avaavat lisää mahdollisuuksia. Elämäntapamuutokset lienevät yleisimpiä. 

Teoriassa, jos panostamme tarpeeksi aikaa ja vaivaa kunnon kohottamiseen, meille tulee mahdolliseksi osallistua maratonille, vaelluksille jne. Siellä tapaa ihmisiä, joiden kautta avautuu jälleen lisää mahdollisuuksia. Vastaava juttu, jos päättää käyttää aikaansa kielten opiskeluun. Uudet taidot, kyvyt ja ominaisuudet vaikuttavat.

Mielestäni aika on rajoittavin tekijä. Nykyään on niin kiire, ettei ehdi miettimään mitä oikeastaan haluaa elämältään. Monet luulevat tietävänsä.

Minä puolestani en oikein tiedostanut mitä halusin. Tai oikeastaan halusin asioita, jotka olivat ristiriidassa keskenään. Halusin kuulua johonkin ja halusin lähteä omille teilleni. Enkä sitten tuntenut kuuluvani mihinkään (koska ympärilläni olevat ihmiset eivät jakaneet kiinnostuksen kohteitani), enkä päässyt matkaankaan. Ennen kuin nyt.

Nyt teen muutosta. Terapia oli hyvä ja erittäin tarpeellinen alku. Nyt voin jatkaa matkaa itsessäni ilman sherpaani. Uskon, että nyt vihdoin osaan kasvattaa itseäni. Nyt tutkin mitä oikeasti haluan. Ja missä muodossa voin sen saada.

Olen jo huomannut, että pienetkin askeleet vievät eteenpäin, kun niitä vain malttaa ottaa tarpeeksi monta. Pitkäjänteisyys ei kuulu vahvuuksiini, joten sen harjoittaminen on hyödyllistä kasvulleni nyt ja tulevaisuudessa. Koska en jaksa pitkäjänteisesti panostaa yhteen asiaan, olen yrittänyt ottaa askeleita muutamassa asiassa. Kun kyllästyn/tuskastun yhteen, siirryn toiseen. Vähän kuin circuit-treeniä. 

Kaikki pienet panostukseni liittyvät tietyn pohjan luomiseen: haluan voida hyvin ja hyvinvointia voi kohentaa monella tavalla. Minä otan pieniä askeleita liikunnassa, kodin viihtyvyydessä ja lukuharrastukseen palaamisessa. Haluan nähdä mikä on minulle mahdollista sitten, kun oikeasti voin hyvin. Millaisin fyysisin ja henkisin resurssein voi tavoitella unelmia ja erilaisia mahdollisuuksia? Olen utelias näkemään, ja tämä uteliaisuus osaltaan ruokkii motivaatiotani jatkaa.