Viimeinen tapaaminen

Ei enää tapaamisia terapeuttini kanssa. Sovin elokuulle kaksi tapaamista yhden tietyn asian käsittelyä varten, ja ne ovat nyt ohi. Sanoisin, että hyvä sijoitus, koska en olisi kyennyt avaamaan tätä solmua yksin. Nyt minulla on optimaaliset edellytykset jatkaa työskentelyä itseni kanssa omin voimin ja avuin.

Minun tulee ikävä häntä. En tahtoisi myöntää sitä, mutta tulee. Siinä on joku, jonka päästi lähemmäksi kuin kenenkään muun koskaan. Päästin lähelleni jonkun, joka kulki rinnallani melkoisen matkan. Jonkun, joka näki minut ja halusi auttaa minua käsittelemään ongelmiani. Ei siis ihme, että surettaa laskea irti. Rahanmenon väheneminen lohduttaa vain vähän.

Samaan aikaan tiedän pärjääväni. Tein itselleni selväksi heti terapian alusta saakka, että rinnallani kulkee terapeutti - ei ystävä. En käyttänyt hänen nimeään ajatuksissani, vaan hän oli aina siellä yksinomaan terapeutti. Vaikka alkuperäinen syyni liittyikin enimmäkseen pelkoon, että kiintyisin häneen, uskon, että tämän asian mielessäpitäminen tekee nyt irtipäästämisestä paljon helpompaa. Hän oli sherpa mielenterveyteni jyrkänteillä, palkattu apu. En tunne häntä ihmisenä, vain terapeuttina.

Hän ei ole lopullisesti poissa. Minua ei ole jätetty selviytymään yksin. Minä saan ottaa yhteyttä, jos tarvitsen yksittäisen ajan jonkin asian käsittelyyn. Juuri nyt en usko, että mitään sellaista tulee, ja siksi jätän mielessäni hyvästejä. Kiitos, terapeutti! En aio unohda oppimaani ja tulen aina antamaan arvoa ammattitaidollesi ja vilpittömälle halullesi auttaa mieleltään haavoittuneita.