Haasteiden puute

Olen huomannut hitaan muutoksen hyödyt. Uuteen ryhtyminen on merkittävästi matalamman kynnyksen takana, kun uusi asia on helppo, eikä vaadi paljoakaan. Hauskuus ja nautinto suorastaan johdattaa tapaa osaksi elämää. Ja, kun yksi pieni hyvä asia on ottanut paikkansa elämässä, voi alkaa opetella uutta pientä parannusta. Ajan kanssa pienten, hyvien muutosten vaikutus kumuloituu.

Ei asia silti aina ole helppoa ja mukavaa. Olen ollut suoritusihminen kauan ja nautin haasteista. Eikä pikkujutut haasta oikealla tavalla. Yritän pitää mielessä, että tämä muutosten hiljainen tahti kehittää pitkäjänteisyyttäni. Se on heikko kohtani; olenhan tehokkuuden maksimoija. Loogisesti on siis viisasta jatkaa muutosta tällä itselleni vieraalla, hitaalla tavalla.

Mutta kaipaan jotain enemmän. Motivaationi kärsii, kun en näe edistymistä. Tahdon haastaa itseäni. Tahdon saada jotain suoritettua loppuun.

Joten aloin miettiä erilaisia tavoitteita, jotka olisi helppoa tai nopeaa suorittaa. Esimerkiksi tiettyjen lenkkien tekemistä. Ei siis "juoksen nyt lopun elämääni 3 krt/vko", koska luovuttaisin ja muutos pysähtyisi. Sen sijaan haasteeni olisi "sopivana päivänä lenkkeilen x reitin" -tyylinen. Tällainen haaste ei sido minua pitkään, joten nautin siitä sen sijaan, että se olisi pysyvä taakka jota en koskaan saa valmiiksi. Muistan, miten nautin vaelluksestani Lintulasta Valamoon. Tahdon sellaisia lisää. Jotain haastavaa, jolla on alku ja loppu. Ei kuitenkaan samaa haastetta kerrasta toiseen.

Sopivien haasteiden ideointi vain on vaikeaa. Ne eivät saa haitata hidasta muutosprosessiani, vaan haasteiden on tarkoitus tukea sitä. Ne pitää voida toteuttaa pienellä budjetilla, mahdollisesti lyhyellä varoitusajalla, eikä ne saa kestoltaan tässä vaiheessa olla pitkiä. Muutamasta tunnista pariin päivään haasteesta riippuen.

Mieleni pyörii nyt erityisesti liikunnallisten haasteiden parissa. Mietin erilaisia lenkkeily- ja luontopolkuja. Niistä on varmasti hyvä aloittaa, mutta miten muuten voisin haastaa itseäni? Lyhyt retriitti, kurssi uudessa taidossa... Minun pitää tutkia ja pohtia asiaa.

Matka jatkuu, vaikka välillä pitääkin tarkistaa suuntaa ja tahtiaan. Toivon, että elämä ilahduttaisi mahdollisuuksilla, joita itse osaa kuvitella. 

Viimeinen tapaaminen

Ei enää tapaamisia terapeuttini kanssa. Sovin elokuulle kaksi tapaamista yhden tietyn asian käsittelyä varten, ja ne ovat nyt ohi. Sanoisin, että hyvä sijoitus, koska en olisi kyennyt avaamaan tätä solmua yksin. Nyt minulla on optimaaliset edellytykset jatkaa työskentelyä itseni kanssa omin voimin ja avuin.

Minun tulee ikävä häntä. En tahtoisi myöntää sitä, mutta tulee. Siinä on joku, jonka päästi lähemmäksi kuin kenenkään muun koskaan. Päästin lähelleni jonkun, joka kulki rinnallani melkoisen matkan. Jonkun, joka näki minut ja halusi auttaa minua käsittelemään ongelmiani. Ei siis ihme, että surettaa laskea irti. Rahanmenon väheneminen lohduttaa vain vähän.

Samaan aikaan tiedän pärjääväni. Tein itselleni selväksi heti terapian alusta saakka, että rinnallani kulkee terapeutti - ei ystävä. En käyttänyt hänen nimeään ajatuksissani, vaan hän oli aina siellä yksinomaan terapeutti. Vaikka alkuperäinen syyni liittyikin enimmäkseen pelkoon, että kiintyisin häneen, uskon, että tämän asian mielessäpitäminen tekee nyt irtipäästämisestä paljon helpompaa. Hän oli sherpa mielenterveyteni jyrkänteillä, palkattu apu. En tunne häntä ihmisenä, vain terapeuttina.

Hän ei ole lopullisesti poissa. Minua ei ole jätetty selviytymään yksin. Minä saan ottaa yhteyttä, jos tarvitsen yksittäisen ajan jonkin asian käsittelyyn. Juuri nyt en usko, että mitään sellaista tulee, ja siksi jätän mielessäni hyvästejä. Kiitos, terapeutti! En aio unohda oppimaani ja tulen aina antamaan arvoa ammattitaidollesi ja vilpittömälle halullesi auttaa mieleltään haavoittuneita.

Hei hei, lääkitys

Olen nyt ollut jonkin aikaa ilman ahdistuneisuuteen määrättyä lääkitystäni. Se on ollut erittäin tarpeellinen tuki matkallani kohti eheämpää mieltä, mutta pikkuhiljaa minusta alkoi tuntua siltä, että saattaisin pärjätä ilmankin.

Minä olin lopettamisen suhteen hyvin optimistinen. Vaikka järjen tasolla tiesinkin, että lääkkeen lopettamisella olisi jotain vaikutuksia, halusin uskoa, että en edes huomaisi, kun lääkkeen vaikutus lakkaa. Ja olin pettynyt, kun huomasin milloin vaikutus lakkasi. Se nimittäin tarkoittaa sitä, ettei ahdistuneisuus ole kokonaan poistunut.

En silti näe tarpeelliseksi edes harkita lääkityksen uudelleen aloittamista. Ahdistuneisuus on hallittavalla tasolla. Se myös pitää ahdistuksenhallintataitoni vireessä, koska en voi antaa mieleni piinata itseäni enää. Tosin sanoen, minun on otettava aktiivisempi ote itseni hoitamiseen, jos haluan pitää yllä nykyistä toimintakykyäni. Ja tämä lisää motivaatiota parantaa hyvinvointiani muilla elämän osa-alueilla.

Ehkä oli tervettä saada pieni muistutus siitä, millaista oli olla kaiken aikaa ahdistunut ja miten valtavan rajoittavaa elämää elin. Ehkä nämä olisivat unohtuneet tai painuneet mieleni perukoille, koska olen nauttinut hyvästä voinnistani. Luonnollisesti hyvinvointi tuntuu hyvältä, joten tietenkin mieluummin keskittyy siihen. Uskon kuitenkin, että on hyväksi muistaa se mistä lähdin. Se minä, joka ei ahdistuksensa takia kyennyt poistumaan kotoaan, on kulkenut kauaksi tullakseen nykyiseksi minuksi. 

Tuntuu, että käännän sivua ja seuraava luku elämässäni alkaa. Ilman lääkkeitä pärjääminen tuntuu merkkipaalulta. En voi lakata hämmästelemästä sitä, miten on konkreettisia asioita, joista näkee edistymiseni. Toivoisin, että olisi enemmän ihmisiä, joiden kanssa jakaa iloni tästä saavutuksesta. Ihmisiä, jotka todella ymmärtäisivät, miten paljon vaadittiin tähän pääsemiseksi. Osa minusta kaipaa ulkopuolista tunnustusta.

Enhän minä nyt ongelmista vapaa ole, eikä täydellisyys tule koskaan olemaan osani. Tahdon silti nauttia tunteesta, että kasvan, vahvistun ja kypsyn. Se tuo toivoa paremmasta. Toivoa kestävyydestä, kun vaikeammat ajat taas koittavat.

Erään myönteisen järkytyksen kohtaaminen

Kauan, kauan sitten, kun olin käymässä ensimmäistä taisteluani masennuksen kanssa, koin pienen, silloin merkityksettömältä ja hämmentävältä tuntuneen järkytyksen. Tapasin silloisen psykologini kesätauon jälkeen ja kerroin hänelle kesän aikana tapahtuneista elämän muutoksista: olin tavannut jonkun ja seurustelin sekä olin saanut pitkäkestoisen määräaikaisen työn. Kaksi isoa, myönteistä muutosta.

Muistan vieläkin psykologin reaktion. Hän oli silminnähden iloinen puolestani. Mutta eniten tilanteessa hämmensi se, että toisen vilpitön ilahtuminen järkytti minua. Sivuutin oman reaktioni, enkä tuonut sitä esiin. Ei minulla ollut kykyä puhua aiheesta, jota en ymmärtänyt. En muista, miten tapaaminen eteni. Muistan vain tuon hetken järkytykseni ja muistan sen hyvin elävästi.

En tiedä, miksi aivoni päättivät tuoda esiin tuon pienen hetken pinnalle juuri nyt. Tein palauttavaa harjoitusta, ja mielikuva kumpusi jostain ja sai minut kyyneliin. Hetken tunsin oloni tyhmäksi, kuten silloinkin. Miksi se, että joku iloitsee kanssani, järkyttää minua?

Nyt olen viimeinkin oppinut työskentelemään mieleni kanssa, joten annoin tunteiden ja kaiken muun sisälle sullomani vain tulla. Ihmettelin hetken ja sitten surin. Koska oikeastaan tämä positiivinen järkytys peittää alle surullisen todellisuuden uskomuksista, joita minulla on ollut. Nimittäin sen uskomuksen, ettei minun saavutuksillani, iloillani yms. ole merkitystä kenellekään. En ollut tottunut siihen, että kukaan reagoisi myönteisesti.

On samantekevää, mitä silloinen lähipiirini oikeasti ajatteli minun asioistani. Todennäköisesti he vain keskittyvät omiin kiireisiinsä, eikä heidän sanoissaan, reaktioissaan tai teoissaan ollut mitään ajattelemattomuutta kummempaa. Se ei muuta sitä, miten tulkitsin asioita. Se ei muuta sitä, etten kokenut tulevani kuulluksi tai nähdyksi. Mielessäni ei käynyt koskaan mitään, mikä kyseenalaistaisi uskomuksen, vaan itsestäänselvästi uskoin huomiotta jäämiseni olevan oikein ja normaalia, koska en ollut tärkeä.

Tuo pieni myönteinen järkytys oli isku sisäisiin uskomuksiini, joita en ollut tuolloin vielä kykenevä kohtaamaan. Ne olivat niin syvällä, kaukana tietoisesta mielestäni. Mutta hetki takertui muistiini. Se on pieni todiste siitä, että minustakin voidaan vilpittömästi välittää. Pieni ase lisää taisteluun haitallisia uskomuksiani vastaan. Hyvä, että se on säilynyt kaikki nämä vuodet, vaikka saikin käyttöönottoa odottaa kauan.

Iso osa muutoksessa mielessä ja elämässä alkaa siitä, että näkee mitä pitäisi muuttaa. Ei voi muuttaa tapoja, ajatusketjuja yms., jos niille on sokea. Muutos ei ole helppo havahtumisen jälkeenkään, mutta sentään mahdollinen. 

Huomaan nyt myös sen, että minulla on opettelemista ottamaan myönteisiä asioita vastaan. Hämmennyn helposti, jos joku osoittaa halua olla ystävällisempi minulle kuin mitä peruskohteliaisuuteen kuuluu. Minä suorastaan pakenen paikalta samalla, kun aivot luovat epäluuloisina motiiveja moiselle käytökselle. Ikäänkuin minua oltaisiin huijaamassa, valmistelemassa petosta varten. Hyvillä ihmisillä on aina tärkeämpää tekemistä kuin minä, joten tämän täytyy olla ansa.

Ymmärrän, ainakin järjen tasolla, miksi tämä solmu päässäni täytyy avata. Jos tahdon syvän ja luottamuksellisen ystävyyssuhteen, minun täytyy kyetä luottamaan toisen hyviin motiiveihin. Kyetä uskomaan, että olen yhtä ihmisarvoinen kuin toisetkin. Ja antaa kohdella itseäni heidän vertaisenaan, ystävään, jos sitä olen.

Tämä pieni positiivinen järkytys avaa mahdollisuuksia. Näen mitä minä olisi hyvä purkaa, jotta voin alkaa rakentaa jotain terveempää.

Itsekkyyden pelko omien rajojen asettamisen haasteena

Onko mahdollista ajatella itseään ensin ja vasta sitten muita olematta itsekäs? Ensi kuulostelulla ajatus ei vaikuta järkevältä, koska tottakai vain itsekkäät ihmiset ajattelevat ensin itseään. Mutta olen havahtunut siihen, ettei asia ole niin. Jos en mieti itseäni, en tiedä mitä olen antamassa toisille.

Minä tarkoitan tällä sitä, että minun on oltava tietoinen omista resursseistani (aika, energiatasot, raha...), jotta tiedän onko minulla antaa toiselle ojentavaa kättä. Olen ajattelematon, jos lupaan asioita, joihin resurssini ei riitä. Olen typerä, jos käytän kaikki resurssini säästelemättä, koska minullakin on arkivastuuni mm. äitinä ja työntekijänä. Minä en tiedä, onko minusta auttamaan toisia, jos en ajattele yhtään itseäni.

Olen huomannut, että olen joskus omaksunut uskomuksen, että itsekkyys on yksinomaan huono ominaisuus ihmisessä. Toki olen kuullut terveestä itsekkyydestä, mutta sen termin ajatteleminen on jäänyt arjen kiireiden alle. Tästä syystä olen vähän hutiloiden asettanut rajojani ja joustanut aina, kun se on ollut mahdollista - omaa hyvinvointiani miettimättä. Esimerkiksi olen suostunut asioihin, joita en olisi halunnut tehdä, vain koska minulla ei ollut muuta syytä kuin oma haluttomuuteni perusteena. Ihan kuin se ei olisi riittävän hyvä syy. Enkä nyt tarkoita hätätilanteita tai sellaisia, vaan esimerkiksi tilanteita, joissa minua pyydetään seuraksi johonkin toimintaan, mistä en yksinkertaisesti pidä. Nyt osaan jo (tilanteesta riippuen) ehdottaa, että tehdään jotain muuta, jos seuraa kaipaa, tai vaihtoehtoisesti etsii toisen kaverin seurakseen. En enää lähde pakottamaan itseäni tilanteisiin muka nauttimaan asioista, joista en nauti.

Lienee selvää, että olen nyt havahtunut huolehtimaan myös itsestäni. Olen vihdoin päässyt jyvälle siitä, miten paljon paremmin voin, jos huolehdin tarpeistani. Puhumattakaan siitä, miten paljon paremmin jaksan äitinä, siskona, ystävänä. Kun kehitän itseäni ja resurssejani, se tarkoittaa myös sitä, että minulla on halutessani enemmän annettavaa.

Alkuun pääseminen on ollut aikamoinen aivopähkinä, koska vanhoista tavoista piti opetella pois. Piti yhtäkkiä olla joku, joka kieltäytyi. Pelkäsin loukattuja tunteita. Pelkäsin muutosta. Sisimpäni ei uskonut minun selviävän, jos kävisi ilmi, että kaikki ihmissuhteeni perustuvat siihen, että olen resurssi. Ettei minulla ole mitään arvoa pelkästään minuna. On eri asia ymmärtää tämä järjen tasolla kuin sisäistää se. On surullista huomata, että on omaksunut uskomuksen, ettei omaa ihmisarvoa, vaan pelkän välinearvon. 

Tätä voi kuitenkin alkaa muuttaa. Ärsyttävän hitaasti, mutta kuitenkin. Haluan olla minä sellaisena kuin olen. En halua opettaa lapsilleni, että itseään pitää muuttaa kelvatakseen. Toki pitää kypsyä ja oppia parempia tapoja, mutta oma itsensä saa olla aina. Oscar Wildeä mukaillen ei ole itsekästä olla ruusu, vaan on itsekästä vaatia, että kaikkien muidenkin kukkien on oltava ruusuja.

Ihmisen tarvitsee itsetuntemusta. Sitä harjoittelen edelleen, mutta itsestäänselvästi: kyllä, itsestään ja tarpeistaan on paljon helpompi huolehtia, kun tietää mitä tarpeita itsellään on. Ja joskus hyvinvointiin voi vaikuttaa tekijät, jotka eivät vaikuta järjellä mietittynä olevan niin tarpeellisia. Mutta kun sisin sanoo, että tästä asiasta saa hyvinvointia, kannattaa kuunnella. Esimerkiksi itse olen huomannut, että minua tarvitsen maiseman, jota katsella. Maisemaa katsellessani voin hetkeksi vajota suorastaan meditatiiviseen tilaan, jossa keho ja mieli hetken aikaa on irrallaan arjen kuormituksesta. En olisi ikinä pelkästään järjellä kyennyt ohjaamaan itseäni tällaiseen. Hyvinvointiteoksissa ja -artikkeleissa ei usein nouse maiseman tuijottelu luetteloon ihmisten tarpeista.  Mindfullness tai jotain, mutta ei näin pieni, yksittäinen asia.

Minun ollut opeteltava myös olemaan miettimättä perusteluja tarpeilleni. Vaistomaisesti koen, että minun pitää osata puolustautua erinomaisin perustein, kun huolehdin hyvinvoinnistani. Miksi minun pitäisi selittää kenellekään, miksi katselen kiireettömänä hetkenä maisemaa? Miksi kenenkään muun mielipide merkitsisi tässä asiassa mitään? He ovat eri ihmisiä erilaisine tarpeineen.

Tämä on oikeastaan projekti, jossa asetan itseäni ihmiseksi ihmisten joukkoon. Yritän irtautua taakasta, joka ei minun kannettavakseni kuulu, ja seistä omillani jaloillani. Tasapainossa ja selkä suorassa. Se ei tee minua huonolla tavalla itsekkääksi. Saan nähdä itseni yhtä inhimillisessä valossa kuin muutkin ihmiset. Minun on siis asetettava itselleni yhtä terveet rajat kuin muillakin mielestäni pitäisi olla.

Tämän asian pyörittely on vielä kesken, mutta edistyn. Olen saanut hyvää harjoitusta itsestäni huolehtimisesta nyt, kun olen ollut flunssassa. Täytyy sanoa, että toipuminen on helpompaa, kun antaa oikeasti itsensä levätä.