Kyttyrän kasvattanut

 Nuorempi lapseni on innostunut kuvaeditorista. Hän ottaa tabletilla kuvan esimerkiksi jostain lelustaan ja sitten piirtää editorilla kuvaan lelulle viitan, naamion jne. Hauska ja luova leikki sadepäiville.

Minä en huomannut, kun tuli minun vuoroni päästä taideteokseksi. Lapsen taide ei minua haittaa, tulos oli hauska, mutta kuva paljasti jotain muuta: Minä olen saanut emännän kyttyrän.

Kyseessä on siis ryhtiin liittyvä ongelma. Kun on paljon etukumarassa, pää painuu pikkuhiljaa pysyvästi ja selkäranka kaartuu. Keho kasvattaa selkärangan mutkan päälle pienen rasvakerroksen suojaamaan rankaa.

Minä olen aina ollut huono huolehtimaan ryhdistäni, joten eihän tämä yllätys sinänsä ole. Enemmän hämmästyttää se, etten huomannut ollenkaan. Etten koskaan ajatellut, että ennemmin tai myöhemmin etukumarassa työskentely muuttaa asioita.

No, onneksi internet ja YouTube on tällaisissa pikkuasioissa varsin päteviä tietolähteitä. Ensiksi opin, että englanniksi ilmiön nimi on Dowagers hump. Seuraavaksi opin, että asialle on mahdollista tehdä jotain. Ei tietenkään nopeasti, mutta ajan kanssa.

Dowagers hump -hakusanalla löytää YouTubesta useampiakin harjoituksia, enkä osaa suositella yhtä tiettyä. Olen nyt katsellut useamman ja minusta on mukavaa, että on useampia harjoituksia joista valita se, mikä itselle tuntuu miellyttävältä. 

Ja mikä parasta, harjoitus ei montaa minuuttia kestä. Joten yritän opetella pari yksinkertaista harjoitusta, joita tehdä, kun odottelen toimettomana jotain. Saa vähän tekemistä hetkeen, jolloin muuten vain odottaisi. Haastavin osuus saattaa olla se, että muistan tehdä harjoituksia. Pitää laittaa näkyviin pieni muistutuslappu.

Lista asioista, joita haluan parantaa, kasvoi siis taas. Mutta tämä on pikkujuttu. Se vaatii enemmän kärsivällisyyttä ja aikaa kuin vaivaa. Siksi tämä ei tunnu niin kuormittavalta projektilta kuin moni muu odottamassa oleva projekti tuntuu. Tähän ei tarvitse varata aikaa erikseen, vaan sen voi tehdä kun tulee pari minuuttia luppoaikaa. Ja lapset tarjoavat usein noita parin minuutin odotteluaikoja. Tuleepa nekin hyötykäyttöön. Tähän asti noina hetkinä olen lähinnä harjoittanut kärsivällisyyttäni.

Tarpeeksi lääkitty

Olen harkinnut jo jonkin aikaa, että kokeilisin lääkityksestä irtautumista. Kuten olen jo useampaan kertaan todennut, voin paremmin. Ahdistus puskee päälle edelleen tietyissä tilanteissa, mutta yleisesti ottaen voin tasaisesti.

Muistaakseni siitä on viisi vuotta, kun lääkitys aloitettiin. Minä todellakin tarvitsin lääkitystä, mutta sinnittelin raskaus- ja imetyssyistä ilman niin pitkään kuin pystyin. En kunnolla muista, miten selvisin arjesta. Mieleni on ollut melkoisessa sumussa tuohon aikaan. Muistan kuitenkin kuinka merkittävästi toimintakykyni parani. Miten paljon helpompaa oli mennä ja tehdä itsestäänselviä asioita. Se oli edelleen hankalaa, mutta lääkityksen avulla moni asia tuli mahdolliseksi. Olen ehdottomasti sillä kannalla, että jos lääkitystä tarvitsee, sellainen on hyvä apu.

Mutta voisin kertoa lyhyesti lääkityksen huonoistakin puolista. Ensimmäinen lääkkeeni menetti tehonsa ensimmäisen vuoden aikana ja piti vaihtaa toiseen. Lääke nro 2 toi mukanaan hyvin vakavia sivuvaikutuksia, mutta hiipien. Lääkitys ymmärrettiin purkaa, kun sattumalta selvisi sen nostaneen verenpaineeni taivaisiin (muistaakseni 210/120, tai jotain sinne päin). Ja se oli vain yksi monesta vakavasta sivuoireesta, jotka kaikki sujuvasti sivuutin huonon kehoyhteyteni ansiosta ja koska olin ylipäätään välinpitämätön itseni suhteen. 

Kolmas ja nykyinen lääkitykseni oli hyvä kompromissi: teho oli hieman heikompi, mutta riittävä pitämään minut suht toimintakykyisenä ja sivuvaikutukset olivat vähäiset. Olen pärjännyt hyvin sen kanssa. 

Ajattelen kuitenkin, että lääkitys on vain tuki, jonka avulla ongelmaa ja sen syitä voidaan alkaa korjaamaan - olettaen ongelman olevan korjattavissa. En koskaan antanut itselleni tavoitteeksi lääkityksen lopettamista. Jos tarvitsisin lääkitystä lopun ikääni, sitten tarvitsisin. Mutta halusin tehdä parhaani parantaakseni tilannettani. Halusin olla varma, etten jättänyt tekemättä mitään, mitä voin tehdä asian hyväksi. Kun on tehnyt kaikkensa, ei tarvitse jossitella.

Tein terapiassa valtavasti töitä. Ja olen kiitollinen terapeutille, jonka avulla tein järkevää työtä. Omatoimisesti itseäni terapoimalla olisin todennäköisesti vain uuvuttanut itseni henkisessä oravanpyörässä. Oli niin paljon kipeitä asioita, joihin en olisi yksin kyennyt koskemaan, ja tarvitsin terveempiä näkökulmia ja työkaluja asiantuntevalta ulkopuoliselta.

Eihän minua terapiassa täysin kuntoon saatu. Minulla tulee aina olemaan vaikeuksia tiettyjen asioiden kanssa. Minä kuitenkin olen varovaisen optimistinen, että saattaisin pärjätä ilman lääkityksen tarjoamaa tukea. Niin optimistinen että halusin ainakin yrittää. Joten varasin lääkärille ajan, koska tällaiset asiat on viisainta hoitaa hänen kanssaan.

Olin tunteellinen puhuessani lääkärin kanssa. Mukavaa, kun ulkopuolisetkin voivat nähdä edistymiseni. Nyt irrottaudun pikkuhiljaa lääkkeiden syönnistä ja toivon, että vointini notkahda. Reseptini on voimassa, jos en pärjääkään ilman. Yritän olla puskematta ja pakottamatta itseäni lääkkeettömyyteen. Toimintakykyni vaikuttaa myös lapsiini, joten ei ole järkevää pakottaa itseään selviytymään, jos ahdistus- ja pelkotilat palaavatkin tasolle, johon tarvitsisin lääkkeitä.

Toivon parasta. Haluan voida hyvin ja lääkityksen lopettaminen tuntuu saavutukselta, jossa näkyy kaikki se työ, jota edistymiseni tähän pisteeseen vaati. Samalla haluan olla varuillani ja muistuttaa itseäni, etten ole epäonnistunut, vaikka kävisi ilmi, että edelleen tarvitsen lääkkeitäni. Olen edistynyt ja voin paremmin. Miten se voisi muuttua epäonnistumiseksi? Saavuttamani edistyksen arvo - tai oma arvoni ihmisenä - ei riipu tästä yhdestä asiasta. Se minun on tärkeää muistaa.

Hidasta hiljaisuutta

 Luulin olevani fiksu, kun suunnittelin Heinäveden vierailuni kesälomani aluksi. Ajattelin, että tankkaan hiljaisuutta heti alkuun ja siten maksimoin laatuajan lasteni kanssa. Olisin levänneenä rennompi ja paremmin läsnä lasteni kanssa. Ajatus kuulostaa fiksulta, eikö?

Rehellisesti sanoen en osannut arvioida, miten paljon oikeastaan tarvitsin saada levätä rauhassa. Jo autossa matkalla kotiin vuodatin ensimmäiset kyyneleeni, kun kuuntelin lasteni riitelyä takapenkillä. Sinä hetkenä tuntui, että koko matka oli ollut yhtä tyhjän kanssa, koska kaikki vanha tuttu kuormitus kaatui päälleni, enkä tuntenut jaksavani. Olin pettynyt palautumiseni tasooni ja vihainen, koska tankaamani rauha ei säilynyt sisälläni tuntiakaan.

Onneksi aika nopeasti pääsin tuttuihin rutiineihin ja löysin itseni hengittämässä lasten nukahtamisen jälkeen. Usein menen suoraan sänkyyn, kun lapset on saatu nukkumaan, jotta saan nukuttua mahdollisimman paljon, mutta tällä kertaa hengitin kotimme hiljaisuutta hetken aikaa.  Katselin olohuoneesta avautuvaa maisemaa ja vain olin.

Eihän se ole sama asia kuin luostarin rauha, mutta rauhaa se oli. Tuntui hyvältä löytää sitä kotoakin.

Ja voin sanoa, että hetken rauhoittuminen ennen unille käymistä vaikuttaa unen laatuun. Pari yötä olen nyt nukkunut vähän paremmin. Herään luonnollisesti kuuden aikaan ja se tuo mukanaan lisää aikaa olla yksin hiljaisuudessa. Olen perheemme ainoa aamuihminen. Kaikki muut nukkuvat pidempään, joten saan tunnin tai kaksi omassa rauhassa. Tähän asti olen aamutuntini käyttänyt lähinnä vain olemiseen, mutta olen alkanut pohtia miten hyödyntää tuo pieni yksityinen hetkeni parhaiten.

Voisin sen hetken käyttää liikunnan aloittamiseen. Ehkä vihdoin hetki pilatekselle tai aamulenkille. Tai sitten voisin aloittaa jonkin käsityöprojektin (jonka voi pitää piilossa liian innokkailta auttajilta). En tiedä, mutta jotain pientä ikiomaa itselleni, joka veisi minua eteenpäin. 

Minulta kului pari päivää huomata stressitasojeni nousseen. Tunsin paineita keksiä paras ja tehokkain ratkaisu. Tuo pieni aamuhetki alkoi stressata minua, koska en kyennyt nauttimaan siitä. Tunsin syyllisyyttä, koska "tuhlasin" sitä vain olemiseen. Syyllistin itseäni, että minun pitäisi pystyä parempaan.

Onneksi lopulta havahduin ja huomasin olevani matkalla vanhaan ajatusmalliin. Siihen, joka vaatii kaikkensa antamista joka hetki. Siihen, joka vain kuluttaa minut loppuun ennenkuin saavutan mitään pysyvää hyvää. Joten hengittelen taas ja annan kierrosten laskea.

En toistaiseksi päätä, mitä aamuhetkenäni teen. Teen sen, mitä minua aamulla huvittaa tehdä. Jos haluan pötkötellä, pötköttelen. Jos haluan venytellä, venyttelen.

Toisin sanoen en ole vieläkään oppinut pois tehokkuuden maksimoinnista. En ole sisäistänyt mitä eroa on kaikkensa antamisella ja parhaansa tekemisellä. No, askel kerrallaan.

Hiljaisuuden jälkeen

Minä olen ollut väsynyt jo pitkään. Olen etsinyt tähän ongelmaan ratkaisua jo pitkään ja minulla on muutamia ajatuksia, miten tätä asiaa parantaisin.

Ensiksi pyrin varmistamaan, että saan säännöllisesti riittävästi unta. Olen nyt tilanteessa, jossa uskallan sanoa, että normaalisti nukun ihan hyvin ja vain satunnaisesti huonommin. 

Väsymys ei ole poissa. Yritän vakuuttaa itselleni, että tarvitsen vain aikaa. Että kaikki se vuosikausien kuormitus ei katoa hetkessä. Mutta kun viikosta ja kuukaudesta toiseen on väsynyt, alkaa epäillä, että jokin muukin asia vaikuttaa.

Toki palautuminen voi olla hidasta myös siksi, ettei minun elämäni ole vain kelvollisia yöunia. Minulla on arki ja velvollisuuteni siinä missä muillakin. Lisäksi ahdistuneisuus kuormittaa mieltäni edelleen - tosin nykyään lähinnä vain tilannesidonnaisesti, ei onneksi jatkuvasti.

Joten päätin hetkeksi paeta arkea hiljaisuuteen. Jonnekin missä taatusti olisi rauhallista, eikä minun tarvitsisi huolehtia kuin perustarpeistani. Minä päädyin Lintulan luostariin.

Voin taata, että siellä on rauhallista. Vierasmaja, jossa yövyin, tarjosi hyvät puitteet vain olla. Ihastelin toki maisemia, lyhyt luontopolku tarjoaa samoilua luonnossa, mutta enimmäkseen istuin vierasmajan yhteistiloissa keinutuolissa ja annoin ajatusteni vaeltaa. Rauhaa ja hiljaisuutta hain ja sitä sieltä löysin.

Minä olen kuitenkin ihmisiä, joista tulee levottomia, jos ovat liian kauan toimettomia. Joten olin suunnitellut tähän pikkumatkaani itselleni pienen haasteen. Olin Lintulassa vain yhden yön, koska seuraavana päivänä kävelisin Valamon luostariin ja yöpyisin seuraavan yön siellä.

Luostarien välillä on metsäpolku, joka on n. 19 km pitkä. Koska olin väsynyt ja epävarma siitä, haluanko lähteä tuntemattomaan metsään, päätin kulkea selkeämpää ja lyhyempää reittiä teitä pitkin (n. 14 km).

Olisin halutessani saanut kyydin eräältä ystävälliseltä naiselta, joka myös oli nauttimassa Lintulan rauhasta, mutta tunsin tarvetta kävellä.

Matkaan meni vähän yli 2,5 tuntia. Ja voin sanoa olleeni kiitollinen, että olin varmuuden vuoksi pakannut sadeviitan mukaan. Pidän kävelemisestä ja sateen tuoksusta, mutta en erityisemmin välitä olla läpimärkä. Joten hetken rankkasateesta huolimatta tuo pieni vaellus oli jotain, mistä todella nautin.

Valamossa jatkoin rauhan ja hiljaisuuden tankaamista. Sauna tuntui kävelyn jälkeen erityisen hyvältä (luostarissa on yöpyjille saunavuorot ke ja la). Muuten vain olin ja hengitin hiljaisuutta. Tuntui hyvältä saada olla kuormaton. Elää hetki ilman velvollisuuksia ja kiireitä. Vain olla.

Olisin mielelläni tehnyt matkasta pidemmän, mutta se ei ollut mahdollista. Lasten hoito ja budjetti rajoittavat. Palasin siis arkeen vähän levänneenä, mutta en palautuneena.

Opin kuitenkin, että minun on irtauduttava kotoa. Ei tarvitse lähteä luostariin, mutta ulos. Minulle voisi tehdä hyvää tehdä pidempi kävelylenkki viikottain. Joten se on seuraava tapa, jota lähden sisällyttämään elämääni.

Olen optimistinen, että osaan kuunnella tarvettani palautumiseen ja nyt on aika omaksua sopivaa tekemistä. Yritän muistaa, että pienin askelin ja puskematta eteenpäin. 

Dinosaurukset Tampereella

Yhteiset hetket lasten kanssa ovat korvaamattomia. Siksi haastoin itseni ja teimme päivämatkan Tampereelle, ja siellä ensisijainen kohteemme oli Dinosaurukset-näyttely.

Lapset tykkäsivät näyttelystä. Liikkuvat ja ymmärtääkseni aidon kokoiset hirmuliskot tekivät vaikutuksen. Vanhempi tykkäsi virtuaaliesityksistä, joita katsottiin vr-laseilla ja jonotti ihailtavan maltillisesti useampaan. Nuorempi katseli yhden ja sai ilmeisesti matkapahoinvointia, eikä halunnut enempää. Ymmärrän, koska koin saman. Oli kiehtovaa katsella dinosauruksia kuin ne olisivat siinä, mutta olo ei sallinut useampia vierailuja virtuaalimaailmaan.

Olen vähän kahden vaiheilla, onko näyttely hintansa arvoinen (perhelippu 65 e). Lapset nauttivat ja se on paljon arvoista. Oma kokemukseni ei ollut lähellekään maksetun hinnan arvoista. Olihan näyttely hieno, aivan oikeasti hieno, mutta ei niin laaja kuin odotin maksun perusteella. Lisäksi ihmismäärä ja jonotus hankaloittivat kokemuksesta nauttimista. Olimme näyttelyssä vähän yli tunnin ja mitä enemmän mietin, sitä ylihintaisemmalta näyttely tuntuu.

Joten meidän piti keksiä tekemistä vielä useammaksi tunniksi ennen kuin palaisimme junalla kotiin. Onneksi Tampereella on muutakin tekemistä, katseltavaa ja ihmeteltävää. Kävimme limsalla hotelli Tornin huipulla (melkoiset maisemat). Kävimme vakoilumuseossa (salakäytävät olivat lasten mielestä parasta siellä) ja tietenkin jäätelöllä.

Huolimatta kaikesta kivasta, tämä ei ollut helppo päivä minulle. Tottakai tiesin jo etukäteen, että ihmismassat ja kaikki muu hälinä stressaisivat minua. Mutta varasin itselleni mukaan vastamelukuulokkeet ja ohjeistin mieheni ottamaan ohjat täysin käsiinsä, jos minun tarvitsee ottaa hetki itselleni. Ahdistuksenhallintataitoni olivat tosiaan koetuksella. Onneksi olen oppinut kommunikoimaan näistä asioista, joten minun ei ole pakko puristaa itseäni eteenpäin selviytymismoodissa.

Olen nyt hyvin väsynyt, mutta koen selvinneeni hyvin. Parhaiten näen sen siinä, miten maltillisesti jaksoin ojentaa lapsia, kun he sitä tarvitsivat. Otin kyllä ylimääräiset pari minuuttia ihan vain hengittelyyn joka kerta vessassa käydessäni. Todennäköisesti erittäin hyvin käytettyjä minuutteja.

Mutta voin rehellisesti sanoa, etten jaksaisi ihan heti samanlaista uudestaan. Kaikki minussa vaatii aikaa palautumiselle. Joten sitä tänä iltana. Ja lähiaikoina minua odottaakin pieni parin yön reissu ihan yksin rauhaan ja hiljaisuuteen. Sitä odotan.

Tiivistettynä: hyvä, mutta uuvuttava päivä. Nautin erityisesti lasteni ilosta. Tämä päivä oli nimenomaan heille suunnattu, joten oma epämukavuuteni on sivuseikka. Jos kulut vähän harmittavatkin (maksoin aika paljon asioista, joista en suuremmin nauttinut), keskityn muistamaan keiden iloon minä sen summan oikeasti sijoitin.

TRE - tärinän voima

TRE eli Tension/Trauma Releasing Exercise on amerikkalaisen dr David Bercelin kehittämä menetelmä kehollisten jännitteiden purkuun. TREn kehittäminen alkoi Bercelin havainnosta, että luonnossa eläimet tärisevät stressaavan tilanteen jälkeen. Hän halusi selvittää voisiko ihminen purkaa jännityksen samalla tavalla. Ja vastaus näyttäisi olevan kyllä. Asiaa on tutkittu jo vuosia ja tutkimus jatkuu edelleen. Joka tapauksessa harjoitus itsessään ei ole vaarallinen.

Minä löysin TRE:n ihan vahingossa. Olimme terapiassa jo jonkin aikaa keskustelleet heikosta kehoyhteydestäni, mikä sai minut etsimään jotain kehollista, mistä pitäisin. Olin ajatellut pilatesta tai jotain muuta rauhallisempaa liikuntaa. Eräs järjestö paikkakunnallani järjestää erilaisia kursseja ja huomasin, että heidän tarjonnassaan oli myös TRE.

En lyhyen kurssikuvauksen perusteella osannut arvioida, oliko TREssä järkeä vai ei, joten kysyin terapeuttini mielipidettä, ja hän suositteli minua kokeilemaan. Joten ilmoittauduin.

Ja sitten se kurssi peruttiin vähäisen osanottajamäärän vuoksi. Ja seuraava oli täysi.

Olisin voinut jättää asian sikseen, mutta päätin itsepintaisesti kokeilla. Intuitio sanoi minulle, että tämä saattaisi olla hyödyllinen asia minulle. Joten tutkin asiaa omatoimisesti lisää.

Minulle tuli selväksi, että minun olisi hyvä kokeilla TRE-harjoitusta, kun vielä käyn terapiassa. Se nimittäin voi nostaa pintaan asioita, joiden käsittelyyn voi tarvita apua. Nyt jälkeen Voin omalta osaltani vahvistaa tämän.

Joten heti, kun sopiva hetki tuli, tein harjoituksen. Oli alkuilta ja lapset olivat ulkoilemassa isänsä kanssa. Tunsin oloni vakaaksi. En olisi tehnyt harjoitusta, jos ahdistus tms olisi piinannut minua juuri silloin.

Käytin apuna tätä YouTube-videota. Video on englanninkielinen. Siinä käydään koko harjoitus, jolla tärinän saa aikaiseksi. Toki YouTubesta löytyy muitakin videoita aiheesta, mutta tämä oli helpoin tehdä mukana.

Sain itseni tärisemään ja itkin. Pintaan nousi asioita, jotka pääsin terapeutin kanssa käsittelemään. Tämä oli minulle hyödyllinen myös terapiaprosessin näkökulmasta. Huolimatta pintaan nousseista kipeistä asioista, koin harjoituksen myös purkaneen sisäisiä kireyksiä. Ne eivät kadonneet, mutta helpottivat.

Olen jatkanut TRE-harjoitusten tekemistä tuon jälkeen melko säännöllisesti, 1-2 krt/vko. En tee harjoitusta koskaan, jos tunnen oloni heikoksi. Haluan olla varma, että jaksan ottaa vastaan sen, mitä pintaan nousee. Vaikka onkin jo pitkä aika siitä, kun viimeksi jotain sellaista nousi. Nykyisin lähinnä vain tärisen.

Täriseminen on ollut mielenkiintoista. Aluksi minussa tärisi vain jalat. Useamman harjoituksen jälkeen tärinä siirtyi myös käsiin ja ylävartaloon. Tärinä ei ole samanlaista joka kerta. Yleensä koen tärinän mukavana. Vain tietynlainen ylävartalon tärinä on epämukavaa, koska silloin on vähän hankalampi hengittää. Mutta onneksi voi aina asettua lepoasentoon hetkeksi ja jatkaa, jos tahtoo. Harjoituksessa ei koskaan jää pakosti tärisemään, vaan sen voi keskeyttää halutessaan.

Joka kerran jälkeen tunnen harjoituksen olleen hyödyksi: epämääräinen kireys on purkautunut - ainakin jossain määrin. On ollut pari kertaa, jolloin keho olisi halunnut täristä tavalla, jota se ei oikein osannut. Sillä kertaa. Keho oppii, kun antaa sille aikaa ja harjoituskertoja oppia.

Minulle tämä on hyödyllinen väline, jolla puran jännityksiä kehostani. Suosittelen kokeilemaan, mutta varautumaan myös siihen, mitä voi nousta pintaan. Jos vähänkään epäilyttää lähteä harjoittelemaan omatoimisesti, kannattaa etsiä netistä kursseja, joita pitää pätevä ohjaaja. Niitä onneksi löytyy aika monesta kaupungista.

Muutoksen mielessäpitäminen

Muutosten tekeminen on haastavaa aikuisiällä. En tiedä, miten en ole aiemmin hoksannut, että tapoihin pinttyminen on melkoinen asia haastaa. 

Arjen on pyörittävä tehokkaasti, ja vuosien aikana sitä on hionut tietyt tanssiaskeleet kuljettamaan itsensä läpi päivän. Ja toiston voimalla ne askeleet tarttuvat mieleen. Lopulta voi keskittyä mielessään pyörittelemään muita asioita, kun keho automaattiohjauksella suorittaa rutiinikuviot.

Olisipa mukavaa, jos olisin tyytyväinen arkikuvioihini, enkä kokisi tarvetta muuttaa mitään. Perusrutiinit ja velvollisuudet sujuisivat tehokkaasti ja aikaa ja energiaa jäisi elämästä nauttimiseen.

On monta asiaa, mitä haluan muuttaa. Ja se on pitkään tuntunut melkein liian työläältä projektilta. Mutta muutoksenkaipuu on herätellyt yrittämään. Ja sitten olen yrittänyt täysillä. Kaikki tai ei mitään. Kuvitellut, että kun antaa kaikkensa, muutos tapahtuu tuosta noin vain. Ehkä kuukauden jälkeen olisi asia kunnossa, ja vanhat, huonot tavat pelkkä muisto vain.

Muutos on vaikea. Joitakin asioita olen onnistunut muuttamaan (jo 10 vuotta ilman tupakkaa!) ja joistakin tavoista poisoppiminen tuntuu melkeinpä mahdottomalta.

Koen, että olen jo saanut tehtyä ne muutokset, jotka voin tehdä pelkästään itsepäisesti puskemalla. Joten on järkevää yrittää erilaisia keinoja muutokseen. Mainitsin jo aiemmin, että harjoittelen itseni kuuntelemista ja lempeämpää kohtelua. Se on toiminut hyvin.

Ainakin silloin, kun muistan kuunnella itseäni.

Vie yllättävän paljon energiaa toimia eri tavalla kuin aiemmin. Ennen vain sivuutin kaikki kehoni lähettämät viestit ja puskin kunnes sain tehtyä mitä täytyi tai kunnes olin näännyksissä. Huono kehoyhteys mahdollistaa tällaisen itserääkin. Se myös haittaa lääkärillä käyntiä, kun kysyvät millaisia oireita minulla on. En osannut sanoa, kurja ja ehkä vähän paineen tunnetta päässä.

Olen yrittänyt muutosta tällä lempeämmällä tavalla vasta vähän aikaa, mutta huomaan merkkejä, jotka tekevät oloni optimistiseksi. Ja tiedostan, että parantunut kehoyhteys auttaa paljon. Muuten en varmasti muistaisi kuunnella itseäni, koska minun pitäisi pysähtyä kunnolla kuulostelemaan oloani. Nyt huomaan (ainakin välillä) merkin, joka muistuttaa itseni kuuntelemisesta.

Tänään tunsin tarvetta lähteä liikkeelle, joten lähdin kävelylle. Melkein 1,5 tuntia suht reipasta kävelyä tihkusateessa. Ja nautin siitä. Pidän sateen tuoksusta. Nautin viileydestä ja kesän vihreydestä. Lähden sopivana hetkenä mielelläni uudestaan.

Muutosta auttaa, kun nauttii ja haluaa palata toimintaan uudestaan. Minun pitää vain muistaa pitää mielessä mitä tavoittelen ja millä tavalla ja miksi. Etten palaa keinoihin, jotka eivät kohdallani toimi. Kertaus auttaa ja siksi toistan itseäni.

Palautumisen alkeissa

Mieltäni rauhoitti merkittävästi se, että päätin yhden asian johon paneudun. Olen vasta-alkaja itseni kuuntelussa, mutta auttaa selvästi se, etten pakota itseäni nappaamaan liian isoa palaa työstettäväksi. 

Huomaan tietyn hermostuneisuuden aaltoilevan. Se nousee pintaan, kun alan innostua. Hermostuneisuus johtuu siitä, että pelkään innostuksen johtavan liian ison kuorman keräämiseen. Saan vähän väliä rauhoitella itseäni, että "ei hätää. Yksi projekti kerrallaan, kuten lupasin".

Nyt toki joudun opettelemaan pitämään lupauksia, jotka teen itselleni. Mutta vilpittömästi yritän.

Tutustuin vähän siihen, miten kuormituksesta palautumista voi edistää. Vastaan tuli asioita, joihin olin tutustunut terapian aikana. Esimerkiksi TRE-harjoituksia teen edelleen 1-2 kertaa viikossa. Olen tehnyt harjoitusta joitakin kuukausia ja siitä on ollut paljon apua kehoyhteyden parantamiseen (minulla aiemmin hädin tuskin oli kehoyhteyttä) ja tietynlaisen jatkuvan kireyden purkamiseen. Tästä aiheesta voisin joskus toiste kertoa enemmänkin.

Toinen ennestään mieleinen palautumiskeino on luonnossa samoilu. Se on jotain mistä nautin. Metsä äänineen, tuoksuineen ja kaikki se elämä... siinä on jotain suorastaan taianomaista. En vain ole pitkään aikaan saanut itseäni luontoon. Pitää korjata asia.

Toki tuttujen keinojen lisäksi esiin tuli asioita, jotka minulle ovat vieraampia. Vagus-hermon aktivoinnista muistan kuulleeni sanan, mutta en tiedä aiheesta oikeastaan mitään. Eli tilaisuuden tullen otan selvää, mitä se on ja voisiko se hyödyttää minua. 

Lopuksi mainitsen vielä energiahoidon. Se jo nimensä vuoksi herättää skeptikon minussa. Tästä en muista kuulleeni mitään aiemmin ja yritän pitää ennakkoluuloni kurissa. Vaihtoehtohoidot ovat hankala kenttä arvioida, koska siellä on toimivia asioita, mutta myös puhdasta humpuukia.

Skeptisyydestäni huolimatta olen valmis kokeilemaan erikoisiakin asioita, mikäli vaikuttaa siltä että hoitomuoto perustuu johonkin järkevään, ja ettei siitä ainakaan ole haittaa.

Minulla on juuri nyt optimistinen olo. Toivottavasti se kantaa.

Oma polku hyvinvointiviidakossa

Nykyään on helppoa saada apua elämäntapamuutokseen. Kannustusta, neuvoja ja ohjausta liikunnan aloittamiseen suorastaan hyppii silmille etsimättäkin. Eikä siinä sinänsä mitään vikaa ole. Minä kannatan sitä, että tarvittava apu on saatavilla helposti mahdollisimman monelle.

Minua on vain alkanut häiritä viestinnän sävy. Se on niin käskevä ja niin rajaava. "Polta rasvaa nyt" -viestihän se. Olen huomannut tämän ennenkin, mutta nyt, kun yritän löytää itselleni sopivaa tietoa ja apua, tämän tapainen viestintä häiritsee. Minun pitää muistuttaa itseäni millaista muutosta olen tekemässä. Muistuttaa, ettei tällä kertaa ollut tarkoitus ottaa 30 päivän tehokuuria, jonka pusken läpi. Olen kokeillut riittävän monta kertaa tietääkseni, että sen jälkeen olisin haluton tekemään mitään, joten vain valuisin lähtöpisteeseen.

On työlästä etsiä tarvitsemaansa yksilöllistä ohjausta, jos vaihtoehtona ei ole henkilökohtainen valmentaja. Tietoa on, onneksi, mutta se on sekoittunut kaiken muun informaation joukkoon. Internet on täynnä keskusteluja, faktaa, humpuukia, viihdettä, haasteita, trollausta... ja kaikesta tuosta sisällöstä on hyvin työlästä siivilöidä se, mikä on relevanttia itselle.

Minun on opeteltava sulkemaan silmäni informaatiolta, joka häiritsee pyrkimyksiäni. Rasvanpoltto on sivutuote, pääpyrkimys on kokonaisvaltainen hyvinvointi. 

Tämä tie on vaikea kulkea yksin. Mutta ei mahdoton. 

Eikä minun tarvitse pitää kiirettä. Minun ei kannata pitää kiirettä. Voin ottaa askeleen sivuun, jos siten vältän ylenpalttisen, tarpeettoman kuormituksen. Tosiasia on, että ylikuormitun helposti, eikä asian kieltäminen ole ratkaisu. Inhottava heikkous, mutta tosiasioiden hyväksyminen auttaa minua tunnistamaan toimivat keinot hyvinvointini parantamiseen.

Toivottavasti opin joskus myös ilmaisemaan tarpeitani toisille. Pitäisin siitä, että kokisin tulleeni kuulluksi ennenkuin antavat neuvoja ja ehdotuksia. Olen liian monta kertaa ollut tilanteessa, jossa toinen on olettanut ymmärtäneensä ongelman ja tyrkyttää ratkaisuaan siihen. Haluan ratkaisun omaan ongelmaani, en jonkun toisen ongelmaan. Mutta olen liian kiltti sanomaan mitään ja vain lakkaan keskustelemasta aiheesta. Ajan ja energian tuhlausta, eikä minulla ole kumpaakaan tuhlattavaksi.

Toivon, että katson joskus tähän hetkeen ja iloitsen siitä, miten pitkälle olen päässyt alkuhankaluuksien jälkeen. Ja monien välihankaluuksien. Että jaksoin kulkea omaa polkuani, vaikka näin monia kylttejä ehdottelemassa muita teitä. 

Juuri nyt kuitenkin pitää keskittyä ottamaan askel kerrallaan. Ja hengittämään.