torstai 1. tammikuuta 2026
Uuden aikakauden alku
lauantai 31. toukokuuta 2025
Yksi vuoden kierto lisää
maanantai 5. toukokuuta 2025
Niin pitkä pimeys
sunnuntai 17. syyskuuta 2023
Kirjahyllystä pois - ja takaisin
Meillä on sairasteltu. Kukin vuorollamme. Ensin lapset vuorotellen, lopulta myös minä. Ei mitään flunssaa kummempaa, mutta sitkeää. Satunnaista yskähtelyä on vieläkin kaikilla.
Sairastaminen on niitä asioita, joista on vaikea löytää hyviä puolia - olettaen, että välttämättä haluaa pyrkiä näkemään hyviä puolia kaikessa. Olo on kurja, työt kasaantuu (sekä töissä että kotona), eikä tiettyjä velvollisuuksia voi vältellä sairaanakaan, vaikka mieluiten vetäytyisi sängyn pohjalle toipumaan rauhassa.
Ainoa hyvä puoli sairastamisessa on se, että se antaa hyvän syyn minimoida tekemisensä. Silloin tehdään vain se, mikä täytyy tehdä, ja kaikki muu jää hamaan tulevaisuuteen. Tämä on tilaisuus oikeasti katsoa, mikä on arjessa tärkeää. Mitkä asiat voivat odottaa? Mistä voi luopua kokonaan? Tosin ongelmaksi sitten nousee se, ettei sairaana ja väsyneenä juurikaan jaksa ajatella. Ainakaan kovin syvällisesti.
Minä levätessäni katselin kirjahyllyäni. Kaikkia kirjoja, joita en ole vielä lukenut. Olin liian väsynyt lukeakseni, mutta mietin, kuinka monta näistä kirjoista oikeasti koskaan lukisin. Osa kirjoistani on odottanut luetuksi tulemista jo yli kymmenen vuotta. Joten päätin, että hetki kun jaksan, luen yhden noista kirjoista.
Mutta luinko minä? En lukenut. Mikään niistä kirjoista ei herättänyt mielenkiintoa sillä hetkellä, enkä halunnut väkisin pakottaa itseäni lukemaan. Alan pikkuhiljaa ajatella, etten koskaan ole oikeassa mielentilassa noille kirjoille. Joten pitäisikö niistä luopua? Antaa ne eteenpäin ihmisille, jotka niitä haluaisivat lukea? Luultavasti pitäisi.
Mutta entä jos minä haluankin joskus lukea ne? Minä olen ostanut nuo kirjat, koska olen aikonut ne lukea. Niissä on jotain, mikä herättää uteliaisuuteni. Siksi ne ovat vuodesta toiseen odottaneet ja keränneet pölyä. Olen tarttunut niihin monta kertaa. Lukenut takakannen ja laittanut ne takaisin hyllyyn odottamaan toista lukukertaa. Miten voi ihminen samaan aikaan haluta lukea kirjan ja olla lukematta sitä?
Tästähän tulee ongelma siinä vaiheessa, kun kirjoja haluaisi hankkia lisää. Nuo lukemattomat kirjat vievät rajallista hyllytilaa. Eikä ongelma tosiaan ratkea sillä, että hankkii lisää kirjahyllyjä. Jonain päivänä nekin olisivat täynnä kirjoja. Sitä paitsi haluaisin omistaa kirjahyllyni kirjoille, jotka ovat minulle merkityksellisiä ja arvokkaita.
Joten päätin, että hankin uusia kirjoja vain silloin, kun hyllyssä on tilaa. Se auttoi vähän, koska yhtäkkiä muistin miten kiva paikka kirjasto on. Sinnehän saa sujuvasti vietyä kirjat takaisin, kun ne on lukenut. Mutta ongelma ei ole poissa. Vaikka minun ei tarvitse samalla tavalla pelata tetristä kirjahyllyssäni, ei hyllytila ole lisääntynyt. Pitäisi saada pois ne kirjat, joista en niin välitä. Mutta en tiedä mitkä ne kirjat ovat, koska en saa luetuksi niitä! Turhauttavaa.
Ongelma ratkeaisi sillä, että yksinkertaisesti lukisin lukemattomat kirjat. Miten itsensä saa sopivalle tuulelle tiettyä genreä varten? Miten saa itsensä riittävän keskittyneeseen tilaan arjen hässäkän keskellä?
Minulla on yksi ajatus. Aion kokeilla sitä, että pakkaan yhden kirjan mukaani ja lähden lukemaan sitä johonkin kahvilaan ilman lapsia. Varaisin siis pari tuntia omaa aikaa sopivana hiljaisena hetkenä. Tällä tavalla saisi ainakin ne kaikkein lyhyimmät kirjat luettua. Ja samalla saisin vähän palautua kaikesta kiireestä ja stressistä. Teorissa kuulostaa hyvältä ratkaisulta. Aika näyttää, kuinka hyvä ratkaisu on käytännössä.
torstai 24. elokuuta 2023
Haasteiden puute
torstai 17. elokuuta 2023
Viimeinen tapaaminen
tiistai 15. elokuuta 2023
Hei hei, lääkitys
torstai 10. elokuuta 2023
Erään myönteisen järkytyksen kohtaaminen
sunnuntai 6. elokuuta 2023
Itsekkyyden pelko omien rajojen asettamisen haasteena
Onko mahdollista ajatella itseään ensin ja vasta sitten muita olematta itsekäs? Ensi kuulostelulla ajatus ei vaikuta järkevältä, koska tottakai vain itsekkäät ihmiset ajattelevat ensin itseään. Mutta olen havahtunut siihen, ettei asia ole niin. Jos en mieti itseäni, en tiedä mitä olen antamassa toisille.
Minä tarkoitan tällä sitä, että minun on oltava tietoinen omista resursseistani (aika, energiatasot, raha...), jotta tiedän onko minulla antaa toiselle ojentavaa kättä. Olen ajattelematon, jos lupaan asioita, joihin resurssini ei riitä. Olen typerä, jos käytän kaikki resurssini säästelemättä, koska minullakin on arkivastuuni mm. äitinä ja työntekijänä. Minä en tiedä, onko minusta auttamaan toisia, jos en ajattele yhtään itseäni.
Olen huomannut, että olen joskus omaksunut uskomuksen, että itsekkyys on yksinomaan huono ominaisuus ihmisessä. Toki olen kuullut terveestä itsekkyydestä, mutta sen termin ajatteleminen on jäänyt arjen kiireiden alle. Tästä syystä olen vähän hutiloiden asettanut rajojani ja joustanut aina, kun se on ollut mahdollista - omaa hyvinvointiani miettimättä. Esimerkiksi olen suostunut asioihin, joita en olisi halunnut tehdä, vain koska minulla ei ollut muuta syytä kuin oma haluttomuuteni perusteena. Ihan kuin se ei olisi riittävän hyvä syy. Enkä nyt tarkoita hätätilanteita tai sellaisia, vaan esimerkiksi tilanteita, joissa minua pyydetään seuraksi johonkin toimintaan, mistä en yksinkertaisesti pidä. Nyt osaan jo (tilanteesta riippuen) ehdottaa, että tehdään jotain muuta, jos seuraa kaipaa, tai vaihtoehtoisesti etsii toisen kaverin seurakseen. En enää lähde pakottamaan itseäni tilanteisiin muka nauttimaan asioista, joista en nauti.
Lienee selvää, että olen nyt havahtunut huolehtimaan myös itsestäni. Olen vihdoin päässyt jyvälle siitä, miten paljon paremmin voin, jos huolehdin tarpeistani. Puhumattakaan siitä, miten paljon paremmin jaksan äitinä, siskona, ystävänä. Kun kehitän itseäni ja resurssejani, se tarkoittaa myös sitä, että minulla on halutessani enemmän annettavaa.
Alkuun pääseminen on ollut aikamoinen aivopähkinä, koska vanhoista tavoista piti opetella pois. Piti yhtäkkiä olla joku, joka kieltäytyi. Pelkäsin loukattuja tunteita. Pelkäsin muutosta. Sisimpäni ei uskonut minun selviävän, jos kävisi ilmi, että kaikki ihmissuhteeni perustuvat siihen, että olen resurssi. Ettei minulla ole mitään arvoa pelkästään minuna. On eri asia ymmärtää tämä järjen tasolla kuin sisäistää se. On surullista huomata, että on omaksunut uskomuksen, ettei omaa ihmisarvoa, vaan pelkän välinearvon.
Tätä voi kuitenkin alkaa muuttaa. Ärsyttävän hitaasti, mutta kuitenkin. Haluan olla minä sellaisena kuin olen. En halua opettaa lapsilleni, että itseään pitää muuttaa kelvatakseen. Toki pitää kypsyä ja oppia parempia tapoja, mutta oma itsensä saa olla aina. Oscar Wildeä mukaillen ei ole itsekästä olla ruusu, vaan on itsekästä vaatia, että kaikkien muidenkin kukkien on oltava ruusuja.
Ihmisen tarvitsee itsetuntemusta. Sitä harjoittelen edelleen, mutta itsestäänselvästi: kyllä, itsestään ja tarpeistaan on paljon helpompi huolehtia, kun tietää mitä tarpeita itsellään on. Ja joskus hyvinvointiin voi vaikuttaa tekijät, jotka eivät vaikuta järjellä mietittynä olevan niin tarpeellisia. Mutta kun sisin sanoo, että tästä asiasta saa hyvinvointia, kannattaa kuunnella. Esimerkiksi itse olen huomannut, että minua tarvitsen maiseman, jota katsella. Maisemaa katsellessani voin hetkeksi vajota suorastaan meditatiiviseen tilaan, jossa keho ja mieli hetken aikaa on irrallaan arjen kuormituksesta. En olisi ikinä pelkästään järjellä kyennyt ohjaamaan itseäni tällaiseen. Hyvinvointiteoksissa ja -artikkeleissa ei usein nouse maiseman tuijottelu luetteloon ihmisten tarpeista. Mindfullness tai jotain, mutta ei näin pieni, yksittäinen asia.
Minun ollut opeteltava myös olemaan miettimättä perusteluja tarpeilleni. Vaistomaisesti koen, että minun pitää osata puolustautua erinomaisin perustein, kun huolehdin hyvinvoinnistani. Miksi minun pitäisi selittää kenellekään, miksi katselen kiireettömänä hetkenä maisemaa? Miksi kenenkään muun mielipide merkitsisi tässä asiassa mitään? He ovat eri ihmisiä erilaisine tarpeineen.
Tämä on oikeastaan projekti, jossa asetan itseäni ihmiseksi ihmisten joukkoon. Yritän irtautua taakasta, joka ei minun kannettavakseni kuulu, ja seistä omillani jaloillani. Tasapainossa ja selkä suorassa. Se ei tee minua huonolla tavalla itsekkääksi. Saan nähdä itseni yhtä inhimillisessä valossa kuin muutkin ihmiset. Minun on siis asetettava itselleni yhtä terveet rajat kuin muillakin mielestäni pitäisi olla.
Tämän asian pyörittely on vielä kesken, mutta edistyn. Olen saanut hyvää harjoitusta itsestäni huolehtimisesta nyt, kun olen ollut flunssassa. Täytyy sanoa, että toipuminen on helpompaa, kun antaa oikeasti itsensä levätä.
maanantai 31. heinäkuuta 2023
Kyttyrän kasvattanut
torstai 27. heinäkuuta 2023
Tarpeeksi lääkitty
maanantai 24. heinäkuuta 2023
Hidasta hiljaisuutta
Luulin olevani fiksu, kun suunnittelin Heinäveden vierailuni kesälomani aluksi. Ajattelin, että tankkaan hiljaisuutta heti alkuun ja siten maksimoin laatuajan lasteni kanssa. Olisin levänneenä rennompi ja paremmin läsnä lasteni kanssa. Ajatus kuulostaa fiksulta, eikö?
Rehellisesti sanoen en osannut arvioida, miten paljon oikeastaan tarvitsin saada levätä rauhassa. Jo autossa matkalla kotiin vuodatin ensimmäiset kyyneleeni, kun kuuntelin lasteni riitelyä takapenkillä. Sinä hetkenä tuntui, että koko matka oli ollut yhtä tyhjän kanssa, koska kaikki vanha tuttu kuormitus kaatui päälleni, enkä tuntenut jaksavani. Olin pettynyt palautumiseni tasooni ja vihainen, koska tankaamani rauha ei säilynyt sisälläni tuntiakaan.
Onneksi aika nopeasti pääsin tuttuihin rutiineihin ja löysin itseni hengittämässä lasten nukahtamisen jälkeen. Usein menen suoraan sänkyyn, kun lapset on saatu nukkumaan, jotta saan nukuttua mahdollisimman paljon, mutta tällä kertaa hengitin kotimme hiljaisuutta hetken aikaa. Katselin olohuoneesta avautuvaa maisemaa ja vain olin.
Eihän se ole sama asia kuin luostarin rauha, mutta rauhaa se oli. Tuntui hyvältä löytää sitä kotoakin.
Ja voin sanoa, että hetken rauhoittuminen ennen unille käymistä vaikuttaa unen laatuun. Pari yötä olen nyt nukkunut vähän paremmin. Herään luonnollisesti kuuden aikaan ja se tuo mukanaan lisää aikaa olla yksin hiljaisuudessa. Olen perheemme ainoa aamuihminen. Kaikki muut nukkuvat pidempään, joten saan tunnin tai kaksi omassa rauhassa. Tähän asti olen aamutuntini käyttänyt lähinnä vain olemiseen, mutta olen alkanut pohtia miten hyödyntää tuo pieni yksityinen hetkeni parhaiten.
Voisin sen hetken käyttää liikunnan aloittamiseen. Ehkä vihdoin hetki pilatekselle tai aamulenkille. Tai sitten voisin aloittaa jonkin käsityöprojektin (jonka voi pitää piilossa liian innokkailta auttajilta). En tiedä, mutta jotain pientä ikiomaa itselleni, joka veisi minua eteenpäin.
Minulta kului pari päivää huomata stressitasojeni nousseen. Tunsin paineita keksiä paras ja tehokkain ratkaisu. Tuo pieni aamuhetki alkoi stressata minua, koska en kyennyt nauttimaan siitä. Tunsin syyllisyyttä, koska "tuhlasin" sitä vain olemiseen. Syyllistin itseäni, että minun pitäisi pystyä parempaan.
Onneksi lopulta havahduin ja huomasin olevani matkalla vanhaan ajatusmalliin. Siihen, joka vaatii kaikkensa antamista joka hetki. Siihen, joka vain kuluttaa minut loppuun ennenkuin saavutan mitään pysyvää hyvää. Joten hengittelen taas ja annan kierrosten laskea.
En toistaiseksi päätä, mitä aamuhetkenäni teen. Teen sen, mitä minua aamulla huvittaa tehdä. Jos haluan pötkötellä, pötköttelen. Jos haluan venytellä, venyttelen.
Toisin sanoen en ole vieläkään oppinut pois tehokkuuden maksimoinnista. En ole sisäistänyt mitä eroa on kaikkensa antamisella ja parhaansa tekemisellä. No, askel kerrallaan.
torstai 20. heinäkuuta 2023
Hiljaisuuden jälkeen
perjantai 14. heinäkuuta 2023
Dinosaurukset Tampereella
maanantai 10. heinäkuuta 2023
TRE - tärinän voima
lauantai 8. heinäkuuta 2023
Muutoksen mielessäpitäminen
torstai 6. heinäkuuta 2023
Palautumisen alkeissa
maanantai 3. heinäkuuta 2023
Oma polku hyvinvointiviidakossa
Nykyään on helppoa saada apua elämäntapamuutokseen. Kannustusta, neuvoja ja ohjausta liikunnan aloittamiseen suorastaan hyppii silmille etsimättäkin. Eikä siinä sinänsä mitään vikaa ole. Minä kannatan sitä, että tarvittava apu on saatavilla helposti mahdollisimman monelle.
Minua on vain alkanut häiritä viestinnän sävy. Se on niin käskevä ja niin rajaava. "Polta rasvaa nyt" -viestihän se. Olen huomannut tämän ennenkin, mutta nyt, kun yritän löytää itselleni sopivaa tietoa ja apua, tämän tapainen viestintä häiritsee. Minun pitää muistuttaa itseäni millaista muutosta olen tekemässä. Muistuttaa, ettei tällä kertaa ollut tarkoitus ottaa 30 päivän tehokuuria, jonka pusken läpi. Olen kokeillut riittävän monta kertaa tietääkseni, että sen jälkeen olisin haluton tekemään mitään, joten vain valuisin lähtöpisteeseen.
On työlästä etsiä tarvitsemaansa yksilöllistä ohjausta, jos vaihtoehtona ei ole henkilökohtainen valmentaja. Tietoa on, onneksi, mutta se on sekoittunut kaiken muun informaation joukkoon. Internet on täynnä keskusteluja, faktaa, humpuukia, viihdettä, haasteita, trollausta... ja kaikesta tuosta sisällöstä on hyvin työlästä siivilöidä se, mikä on relevanttia itselle.
Minun on opeteltava sulkemaan silmäni informaatiolta, joka häiritsee pyrkimyksiäni. Rasvanpoltto on sivutuote, pääpyrkimys on kokonaisvaltainen hyvinvointi.
Tämä tie on vaikea kulkea yksin. Mutta ei mahdoton.
Eikä minun tarvitse pitää kiirettä. Minun ei kannata pitää kiirettä. Voin ottaa askeleen sivuun, jos siten vältän ylenpalttisen, tarpeettoman kuormituksen. Tosiasia on, että ylikuormitun helposti, eikä asian kieltäminen ole ratkaisu. Inhottava heikkous, mutta tosiasioiden hyväksyminen auttaa minua tunnistamaan toimivat keinot hyvinvointini parantamiseen.
Toivottavasti opin joskus myös ilmaisemaan tarpeitani toisille. Pitäisin siitä, että kokisin tulleeni kuulluksi ennenkuin antavat neuvoja ja ehdotuksia. Olen liian monta kertaa ollut tilanteessa, jossa toinen on olettanut ymmärtäneensä ongelman ja tyrkyttää ratkaisuaan siihen. Haluan ratkaisun omaan ongelmaani, en jonkun toisen ongelmaan. Mutta olen liian kiltti sanomaan mitään ja vain lakkaan keskustelemasta aiheesta. Ajan ja energian tuhlausta, eikä minulla ole kumpaakaan tuhlattavaksi.
Toivon, että katson joskus tähän hetkeen ja iloitsen siitä, miten pitkälle olen päässyt alkuhankaluuksien jälkeen. Ja monien välihankaluuksien. Että jaksoin kulkea omaa polkuani, vaikka näin monia kylttejä ehdottelemassa muita teitä.
Juuri nyt kuitenkin pitää keskittyä ottamaan askel kerrallaan. Ja hengittämään.
perjantai 30. kesäkuuta 2023
Eteenpäin yhdessä itsensä kanssa
Yksi vaikeimmista haasteista henkilökohtaisessa kasvussa on vanhoista toiminta- ja ajatusmalleista poisoppiminen. Olen elämäni tiellä paikassa, jossa haluan kääntyä uuteen suuntaan, mutta polanteiden ylittäminen on hyvin vaikeaa. On kuin olisin juna kiskoilla; pahasti urautunut.
Tavallisesti, kun minulla on asia hoidettavana, minä yksinkertaisesti vain hoidan sen. Tehokkaasti vain pois alta. Ei ole merkitystä, olenko väsynyt tai muuten haluton, minä pusken ja pusken väkisin sen, mitä täytyy tehdä. Levätä saa vain, jos ei ole mitään tehtävää - ja silloinkin täytyy olla kuin palomies päivystysvuorossa. En ole koskaan oppinut oikeasti lepäämään ja laskemaan hetkeksi irti.
Olen nyt yrittänyt keskustella itseni kanssa rehellisesti ja oppia ymmärtämään, mikä minua rajoittaa. Tahdon irrottaa otteeni, jotta voin tarttua parempiin asioihin, mutta osa minusta uskoo pitävänsä kiinni köysistä, jotka estävät minua putoamasta. Miksi minä laskisin irti asioista, jotka pitävät minut turvassa?
Tässä on ristiriita, koska ne asiat eivät pidä minua turvassa (enää), vaan jumissa. Tämä asia minun on selvitettävä sille alitajuntaisellekin tasolle. Maltillisesti ja ystävällisesti kuin pelokkaalle lapselle, joka kiipesi liian korkealle kiipeilytelineeseen, eikä uskalla nyt laskea irti tullakseen alas. Me emme halua sisimpämme luovuttavan. Haluamme opettaa miten kiipeillä turvallisesti, emme pelkästään saada lasta alas keinolla millä hyvänsä.
Niinpä yritän kuunnella itseäni. Mikä minua pelottaa? Millaisilta seurauksilta yritän pitää itseäni turvassa?
Minulla on pelkoja, jotka liittyvät menneisyyteni traumoihin. On sinänsä mielenkiintoista huomata kuinka ne nousevat esiin myös esteinä itseni parantamiselle. Minä pelkään, että onnistuessani herätän kateutta - koska osa minusta tuntee vastuuta toisten tunteista. Minä en saisi herättää kateutta. Ikäänkuin saisin onnistua vasta, kun muut ovat onnistuneet ensin. Muuten muut vihaavat minua ja hylkäävät minut.
Minä myös pelkään olla silmänruokaa. Fyysisen hyvinvointini paraneminen tarkoittaisi myös sitä, että näyttäisin paremmalta. Enkä halua tietynlaista huomiota. Yritän muistuttaa itseäni, ettei minulla ole mitään velvollisuutta olla visuaalinen elämys toisille. Minä saan pukeutua mukavasti ja vaatimattomasti. Minun ei tarvitse esitellä tuloksia (itseäni), jos en halua. Saan nauttia fyysisestä hyvinvoinnista rauhassa itsekseni.
Kävin eilen mielessäni läpi konkreettisia syitä, miksi minun on panostettava elämäntapoihin. Minulla on fyysisiä vaivoja, joihin auttaa painonpudotus ja liikunta. Selitin itselleni kuin lapselle, mitä ongelmia on ja miksi ne pitää hoitaa juuri tällä tavalla. Minusta tuntuu, että tästä on apua. Tosin yksi keskustelu ei riitä, vaan tätä pitää toistaa moneen kertaan.
Juuri nyt minusta vaikuttaa siltä, että tämä itsensä kanssa keskustelu ja neuvottelu on oikea tie eteenpäin. Keskustelen pelokkaan, laiminlyödyn lapsen kanssa. Selitän hänelle miksi asioita tehdään ja hän kertoo minulle peloistaan. Sitten vain hitaasti, tunteet huomioiden yhdessä eteenpäin. Hitaasti, koska yritän ylittää polanteita pysyvästi.
Kieltämättä tämä tuntuu aika höpsöltä, mutta olen yrittänyt puskea harmaan kiven läpi niin monta kertaa, että olisi hullua yrittää enää keinoa, joka ei ole pysyviä tuloksia tuonut kertaakaan. Joten olkoot vaikka tämä kuinka hörhö lähestymistapa hyvänsä, minä yritän parhaani. Minä opettelen olemaan puskematta itseäni ja annan itselleni armoa ja hyväksyntää, jollaista en ole ennen itselleni suonut.
Luulenpa, että ensimmäinen asia, jonka opetan itselleni, on palautuminen. Säännöllisesti ja tarpeen mukaan. Opetan itselleni, että kuuntelen huomatakseni milloin tarvitsen palautumista - ja sitten otan aikaa siihen. Toivon tästä seuraavan, että mieleni sallii myös sitten enemmän fyysistä harjoitusta, koska ei tarvitse pelätä, että harjoituksen jälkeen täytyy uupuneena päivystää seuraavaa tehtävää ja puskea taas selviytyäkseen. Mieli on vastustanut harjoittelua, koska se on ollut muutenkin pahasti kuormittunut. Jaksamisensa rajoilla ei pitäisi treenata. Miksi tämä ei ole itsestään selvää?
maanantai 26. kesäkuuta 2023
Itsensä sabotointi - ratkaistavissa oleva ongelma
Minua turhauttaa miten jokin alitajunnan osa vain kaappaa vallan ja sabotoi pyrkimykseni vahvistaa itseäni. Esimerkiksi projektini pyrkiä parempaan fyysiseen kuntoon. Pääsen hyvään alkuun ja sitten yhtäkkiä - ei mitään. Ihan kuin olisin unohtanut koko projektin täysin. Tai minulla on valtavan hyviltä tuntuvia perusteita päästää itseni helpolla. Joka tapauksessa mikään ei muutu.
Päätin, etten luovuta.
On kuitenkin selvää, että pelkkä tahdonvoimalla taistelu ei riitä tämän ongelman voittamiseen, koska sabotoijani pystyy lamaannuttamaan tahdonvoimani. Joten tarvitsen taisteluun erilaisen strategian ja uusia aseita.
Koska terapeuttini ei ole saatavilla, päätin hakea tietoa netin maailmasta. Sekin oli työn takana, koska pelkkä tiedonhaku väsytti. Mutta löysin hyvän videon Youtubesta: Self Sabotage: Why you do it & How to Overcome it. Struthless -niminen tubettaja on tiivistänyt ongelman ja sen ratkaisun reiluun 10 minuuttiin. Sen mittaisen videon jaksoi katsoa helposti. Varsinkin, koska se oli muutenkin hyvin tehty.
Olen katsonut videon nyt jo kahdesti. Siinä nousee esiin samoja teemoja, joita olen jo käsitellyt terapiassa. Esimerkiksi sisäiset uskomukset. Näistä eniten olen työskennellyt omanarvontunteen kanssa. Sisimmässäni olen uskonut, etten ole tärkeä. Kaikki muut ovat, minä en.
Mutta sabotoijani taustalla on myös muita uskomuksia: mm. "En saa olla parempi kuin muut", "Minut vedetään julmasti maanpinnalle, jos yritänkin nousta", "Olen vastuussa toisten ihmisten reaktioista". Onko siis ihme, ettei jokin osa minusta anna kehittyä? Se yrittää pitää minut turvassa, siinä osassa johon sen uskomuksen mukaan kuulun.
Pystyn tiedostamaan, että nämä uskomukset ovat vääriä. Silti sisimmässäni oma minusta uskoo niihin syvästi.
Ongelma ei tule ratkeamaan yhdessä yössä. Se vaatii, että maailma ja oma osa siinä pitää kohdata uusista lähtökohdista. Ja hylätä vanhat. Sen sijaan, että antaa sisimpänsä sanoa "En saa olla parempi kuin muut" opettelen sanomaan ja hyväksymään, että "Saan tehdä parhaani, kuten kaikki muutkin saavat". Jos joku ei tee parastaan, minun ei tarvitse varoa hänen tunteitaan (kateutta, häpeää yms.), jotka voivat nousta hänen seuratessaan minun pyrkimyksiäni. Aikuiset ovat vastuussa omien tunteittensa käsittelystä. Enimmillään minun velvollisuuteni on olla huomaavainen ja olla hieromatta mahdollisia onnistumisiani toisten naamaan. Saan tavoitella onnistumista ja iloita niistä.
Olen siinä vaiheessa, että yritän opetella tunnistamaan mitkä kaikki asiat saavat sabotoijan heräämään. Pystyn sitten varautumaan niihin hetkiin ja ohjaamaan itseni niiden lävitse. Eli tämäkin työskentely henkilökohtaisen kasvun parissa tapahtuu epämukavuusalueella. Siellä jaksaa olla vain vähän aikaa kerrallaan, joten malttia ja lempeyttä. Itsensä kiduttaminen vain hankaloittaa projektia.