Niin pitkä pimeys

Olisi helppoa väittää, että nelikymppinen nainen tuntee itsensä jo aika hyvin. Ehkä sellaisiakin naisia on, mutta minä joudun nöyrtymään kerta kerran jälkeen itseni edessä.

Niinkuin tämä blogi. Nautin kirjoittamisesta, mutta missä sen tekstit ovat? Mihin katosivat sanat, kaikki ne lauseiksi kudotut ajatukset?

Uupumus söi ne.

Minä en tunne rajojani. Olen koetellut niitä elämäni aikana niin moneen kertaan - ja silti ne yhä yllättävät minut. Liian myöhään huomaan koetelleeni liikaa. Miksi minä en havahdu ajoissa? Miksi luulen, että kun jaksan "vielä vähän", saisin hetken päästä levätä? Aina tulee jotain, minkä läpi yritän puristaa itseni. Siirrän palautumista ja lepoa eteenpäin ja eteenpäin.

Lopulta keho hyytyy, eikä mistään tule mitään. Voisi luulla, että tuossa tilanteessa päästäisi itsensä lepäämään. Mutta enhän minä. Lepäämisen sijaan istun tai kyyhötän ja tunnen syyllisyyttä siitä, etten saa tehtyä mitään. Jokainen lihas on jännittynyt, enkä kykene edes hengittämään syvään kunnolla. Kognitiiviset toiminnot ovat enää vain vaikea vierassana, eikä muistikaan oikein toimi.

Onneksi työterveydessä näkivät tilanteen minua paremmin. Onneksi olin liian uuvuksissa välttääkseni heille, että pärjään.

Alan pikkuhiljaa olla taas oma itseni. En halua enää koskaan uupua noin. Ja siksi palautan arkeeni pieniä asioita, jotka tuovat minulle iloa. Kuten tämän blogin. Toivottavasti se nyt jatkuu säännöllisempänä.