Onko mahdollista ajatella itseään ensin ja vasta sitten muita olematta itsekäs? Ensi kuulostelulla ajatus ei vaikuta järkevältä, koska tottakai vain itsekkäät ihmiset ajattelevat ensin itseään. Mutta olen havahtunut siihen, ettei asia ole niin. Jos en mieti itseäni, en tiedä mitä olen antamassa toisille.
Minä tarkoitan tällä sitä, että minun on oltava tietoinen omista resursseistani (aika, energiatasot, raha...), jotta tiedän onko minulla antaa toiselle ojentavaa kättä. Olen ajattelematon, jos lupaan asioita, joihin resurssini ei riitä. Olen typerä, jos käytän kaikki resurssini säästelemättä, koska minullakin on arkivastuuni mm. äitinä ja työntekijänä. Minä en tiedä, onko minusta auttamaan toisia, jos en ajattele yhtään itseäni.
Olen huomannut, että olen joskus omaksunut uskomuksen, että itsekkyys on yksinomaan huono ominaisuus ihmisessä. Toki olen kuullut terveestä itsekkyydestä, mutta sen termin ajatteleminen on jäänyt arjen kiireiden alle. Tästä syystä olen vähän hutiloiden asettanut rajojani ja joustanut aina, kun se on ollut mahdollista - omaa hyvinvointiani miettimättä. Esimerkiksi olen suostunut asioihin, joita en olisi halunnut tehdä, vain koska minulla ei ollut muuta syytä kuin oma haluttomuuteni perusteena. Ihan kuin se ei olisi riittävän hyvä syy. Enkä nyt tarkoita hätätilanteita tai sellaisia, vaan esimerkiksi tilanteita, joissa minua pyydetään seuraksi johonkin toimintaan, mistä en yksinkertaisesti pidä. Nyt osaan jo (tilanteesta riippuen) ehdottaa, että tehdään jotain muuta, jos seuraa kaipaa, tai vaihtoehtoisesti etsii toisen kaverin seurakseen. En enää lähde pakottamaan itseäni tilanteisiin muka nauttimaan asioista, joista en nauti.
Lienee selvää, että olen nyt havahtunut huolehtimaan myös itsestäni. Olen vihdoin päässyt jyvälle siitä, miten paljon paremmin voin, jos huolehdin tarpeistani. Puhumattakaan siitä, miten paljon paremmin jaksan äitinä, siskona, ystävänä. Kun kehitän itseäni ja resurssejani, se tarkoittaa myös sitä, että minulla on halutessani enemmän annettavaa.
Alkuun pääseminen on ollut aikamoinen aivopähkinä, koska vanhoista tavoista piti opetella pois. Piti yhtäkkiä olla joku, joka kieltäytyi. Pelkäsin loukattuja tunteita. Pelkäsin muutosta. Sisimpäni ei uskonut minun selviävän, jos kävisi ilmi, että kaikki ihmissuhteeni perustuvat siihen, että olen resurssi. Ettei minulla ole mitään arvoa pelkästään minuna. On eri asia ymmärtää tämä järjen tasolla kuin sisäistää se. On surullista huomata, että on omaksunut uskomuksen, ettei omaa ihmisarvoa, vaan pelkän välinearvon.
Tätä voi kuitenkin alkaa muuttaa. Ärsyttävän hitaasti, mutta kuitenkin. Haluan olla minä sellaisena kuin olen. En halua opettaa lapsilleni, että itseään pitää muuttaa kelvatakseen. Toki pitää kypsyä ja oppia parempia tapoja, mutta oma itsensä saa olla aina. Oscar Wildeä mukaillen ei ole itsekästä olla ruusu, vaan on itsekästä vaatia, että kaikkien muidenkin kukkien on oltava ruusuja.
Ihmisen tarvitsee itsetuntemusta. Sitä harjoittelen edelleen, mutta itsestäänselvästi: kyllä, itsestään ja tarpeistaan on paljon helpompi huolehtia, kun tietää mitä tarpeita itsellään on. Ja joskus hyvinvointiin voi vaikuttaa tekijät, jotka eivät vaikuta järjellä mietittynä olevan niin tarpeellisia. Mutta kun sisin sanoo, että tästä asiasta saa hyvinvointia, kannattaa kuunnella. Esimerkiksi itse olen huomannut, että minua tarvitsen maiseman, jota katsella. Maisemaa katsellessani voin hetkeksi vajota suorastaan meditatiiviseen tilaan, jossa keho ja mieli hetken aikaa on irrallaan arjen kuormituksesta. En olisi ikinä pelkästään järjellä kyennyt ohjaamaan itseäni tällaiseen. Hyvinvointiteoksissa ja -artikkeleissa ei usein nouse maiseman tuijottelu luetteloon ihmisten tarpeista. Mindfullness tai jotain, mutta ei näin pieni, yksittäinen asia.
Minun ollut opeteltava myös olemaan miettimättä perusteluja tarpeilleni. Vaistomaisesti koen, että minun pitää osata puolustautua erinomaisin perustein, kun huolehdin hyvinvoinnistani. Miksi minun pitäisi selittää kenellekään, miksi katselen kiireettömänä hetkenä maisemaa? Miksi kenenkään muun mielipide merkitsisi tässä asiassa mitään? He ovat eri ihmisiä erilaisine tarpeineen.
Tämä on oikeastaan projekti, jossa asetan itseäni ihmiseksi ihmisten joukkoon. Yritän irtautua taakasta, joka ei minun kannettavakseni kuulu, ja seistä omillani jaloillani. Tasapainossa ja selkä suorassa. Se ei tee minua huonolla tavalla itsekkääksi. Saan nähdä itseni yhtä inhimillisessä valossa kuin muutkin ihmiset. Minun on siis asetettava itselleni yhtä terveet rajat kuin muillakin mielestäni pitäisi olla.
Tämän asian pyörittely on vielä kesken, mutta edistyn. Olen saanut hyvää harjoitusta itsestäni huolehtimisesta nyt, kun olen ollut flunssassa. Täytyy sanoa, että toipuminen on helpompaa, kun antaa oikeasti itsensä levätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti