Yksi vaikeimmista haasteista henkilökohtaisessa kasvussa on vanhoista toiminta- ja ajatusmalleista poisoppiminen. Olen elämäni tiellä paikassa, jossa haluan kääntyä uuteen suuntaan, mutta polanteiden ylittäminen on hyvin vaikeaa. On kuin olisin juna kiskoilla; pahasti urautunut.
Tavallisesti, kun minulla on asia hoidettavana, minä yksinkertaisesti vain hoidan sen. Tehokkaasti vain pois alta. Ei ole merkitystä, olenko väsynyt tai muuten haluton, minä pusken ja pusken väkisin sen, mitä täytyy tehdä. Levätä saa vain, jos ei ole mitään tehtävää - ja silloinkin täytyy olla kuin palomies päivystysvuorossa. En ole koskaan oppinut oikeasti lepäämään ja laskemaan hetkeksi irti.
Olen nyt yrittänyt keskustella itseni kanssa rehellisesti ja oppia ymmärtämään, mikä minua rajoittaa. Tahdon irrottaa otteeni, jotta voin tarttua parempiin asioihin, mutta osa minusta uskoo pitävänsä kiinni köysistä, jotka estävät minua putoamasta. Miksi minä laskisin irti asioista, jotka pitävät minut turvassa?
Tässä on ristiriita, koska ne asiat eivät pidä minua turvassa (enää), vaan jumissa. Tämä asia minun on selvitettävä sille alitajuntaisellekin tasolle. Maltillisesti ja ystävällisesti kuin pelokkaalle lapselle, joka kiipesi liian korkealle kiipeilytelineeseen, eikä uskalla nyt laskea irti tullakseen alas. Me emme halua sisimpämme luovuttavan. Haluamme opettaa miten kiipeillä turvallisesti, emme pelkästään saada lasta alas keinolla millä hyvänsä.
Niinpä yritän kuunnella itseäni. Mikä minua pelottaa? Millaisilta seurauksilta yritän pitää itseäni turvassa?
Minulla on pelkoja, jotka liittyvät menneisyyteni traumoihin. On sinänsä mielenkiintoista huomata kuinka ne nousevat esiin myös esteinä itseni parantamiselle. Minä pelkään, että onnistuessani herätän kateutta - koska osa minusta tuntee vastuuta toisten tunteista. Minä en saisi herättää kateutta. Ikäänkuin saisin onnistua vasta, kun muut ovat onnistuneet ensin. Muuten muut vihaavat minua ja hylkäävät minut.
Minä myös pelkään olla silmänruokaa. Fyysisen hyvinvointini paraneminen tarkoittaisi myös sitä, että näyttäisin paremmalta. Enkä halua tietynlaista huomiota. Yritän muistuttaa itseäni, ettei minulla ole mitään velvollisuutta olla visuaalinen elämys toisille. Minä saan pukeutua mukavasti ja vaatimattomasti. Minun ei tarvitse esitellä tuloksia (itseäni), jos en halua. Saan nauttia fyysisestä hyvinvoinnista rauhassa itsekseni.
Kävin eilen mielessäni läpi konkreettisia syitä, miksi minun on panostettava elämäntapoihin. Minulla on fyysisiä vaivoja, joihin auttaa painonpudotus ja liikunta. Selitin itselleni kuin lapselle, mitä ongelmia on ja miksi ne pitää hoitaa juuri tällä tavalla. Minusta tuntuu, että tästä on apua. Tosin yksi keskustelu ei riitä, vaan tätä pitää toistaa moneen kertaan.
Juuri nyt minusta vaikuttaa siltä, että tämä itsensä kanssa keskustelu ja neuvottelu on oikea tie eteenpäin. Keskustelen pelokkaan, laiminlyödyn lapsen kanssa. Selitän hänelle miksi asioita tehdään ja hän kertoo minulle peloistaan. Sitten vain hitaasti, tunteet huomioiden yhdessä eteenpäin. Hitaasti, koska yritän ylittää polanteita pysyvästi.
Kieltämättä tämä tuntuu aika höpsöltä, mutta olen yrittänyt puskea harmaan kiven läpi niin monta kertaa, että olisi hullua yrittää enää keinoa, joka ei ole pysyviä tuloksia tuonut kertaakaan. Joten olkoot vaikka tämä kuinka hörhö lähestymistapa hyvänsä, minä yritän parhaani. Minä opettelen olemaan puskematta itseäni ja annan itselleni armoa ja hyväksyntää, jollaista en ole ennen itselleni suonut.
Luulenpa, että ensimmäinen asia, jonka opetan itselleni, on palautuminen. Säännöllisesti ja tarpeen mukaan. Opetan itselleni, että kuuntelen huomatakseni milloin tarvitsen palautumista - ja sitten otan aikaa siihen. Toivon tästä seuraavan, että mieleni sallii myös sitten enemmän fyysistä harjoitusta, koska ei tarvitse pelätä, että harjoituksen jälkeen täytyy uupuneena päivystää seuraavaa tehtävää ja puskea taas selviytyäkseen. Mieli on vastustanut harjoittelua, koska se on ollut muutenkin pahasti kuormittunut. Jaksamisensa rajoilla ei pitäisi treenata. Miksi tämä ei ole itsestään selvää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti