torstai 17. elokuuta 2023
Viimeinen tapaaminen
tiistai 15. elokuuta 2023
Hei hei, lääkitys
torstai 10. elokuuta 2023
Erään myönteisen järkytyksen kohtaaminen
sunnuntai 6. elokuuta 2023
Itsekkyyden pelko omien rajojen asettamisen haasteena
Onko mahdollista ajatella itseään ensin ja vasta sitten muita olematta itsekäs? Ensi kuulostelulla ajatus ei vaikuta järkevältä, koska tottakai vain itsekkäät ihmiset ajattelevat ensin itseään. Mutta olen havahtunut siihen, ettei asia ole niin. Jos en mieti itseäni, en tiedä mitä olen antamassa toisille.
Minä tarkoitan tällä sitä, että minun on oltava tietoinen omista resursseistani (aika, energiatasot, raha...), jotta tiedän onko minulla antaa toiselle ojentavaa kättä. Olen ajattelematon, jos lupaan asioita, joihin resurssini ei riitä. Olen typerä, jos käytän kaikki resurssini säästelemättä, koska minullakin on arkivastuuni mm. äitinä ja työntekijänä. Minä en tiedä, onko minusta auttamaan toisia, jos en ajattele yhtään itseäni.
Olen huomannut, että olen joskus omaksunut uskomuksen, että itsekkyys on yksinomaan huono ominaisuus ihmisessä. Toki olen kuullut terveestä itsekkyydestä, mutta sen termin ajatteleminen on jäänyt arjen kiireiden alle. Tästä syystä olen vähän hutiloiden asettanut rajojani ja joustanut aina, kun se on ollut mahdollista - omaa hyvinvointiani miettimättä. Esimerkiksi olen suostunut asioihin, joita en olisi halunnut tehdä, vain koska minulla ei ollut muuta syytä kuin oma haluttomuuteni perusteena. Ihan kuin se ei olisi riittävän hyvä syy. Enkä nyt tarkoita hätätilanteita tai sellaisia, vaan esimerkiksi tilanteita, joissa minua pyydetään seuraksi johonkin toimintaan, mistä en yksinkertaisesti pidä. Nyt osaan jo (tilanteesta riippuen) ehdottaa, että tehdään jotain muuta, jos seuraa kaipaa, tai vaihtoehtoisesti etsii toisen kaverin seurakseen. En enää lähde pakottamaan itseäni tilanteisiin muka nauttimaan asioista, joista en nauti.
Lienee selvää, että olen nyt havahtunut huolehtimaan myös itsestäni. Olen vihdoin päässyt jyvälle siitä, miten paljon paremmin voin, jos huolehdin tarpeistani. Puhumattakaan siitä, miten paljon paremmin jaksan äitinä, siskona, ystävänä. Kun kehitän itseäni ja resurssejani, se tarkoittaa myös sitä, että minulla on halutessani enemmän annettavaa.
Alkuun pääseminen on ollut aikamoinen aivopähkinä, koska vanhoista tavoista piti opetella pois. Piti yhtäkkiä olla joku, joka kieltäytyi. Pelkäsin loukattuja tunteita. Pelkäsin muutosta. Sisimpäni ei uskonut minun selviävän, jos kävisi ilmi, että kaikki ihmissuhteeni perustuvat siihen, että olen resurssi. Ettei minulla ole mitään arvoa pelkästään minuna. On eri asia ymmärtää tämä järjen tasolla kuin sisäistää se. On surullista huomata, että on omaksunut uskomuksen, ettei omaa ihmisarvoa, vaan pelkän välinearvon.
Tätä voi kuitenkin alkaa muuttaa. Ärsyttävän hitaasti, mutta kuitenkin. Haluan olla minä sellaisena kuin olen. En halua opettaa lapsilleni, että itseään pitää muuttaa kelvatakseen. Toki pitää kypsyä ja oppia parempia tapoja, mutta oma itsensä saa olla aina. Oscar Wildeä mukaillen ei ole itsekästä olla ruusu, vaan on itsekästä vaatia, että kaikkien muidenkin kukkien on oltava ruusuja.
Ihmisen tarvitsee itsetuntemusta. Sitä harjoittelen edelleen, mutta itsestäänselvästi: kyllä, itsestään ja tarpeistaan on paljon helpompi huolehtia, kun tietää mitä tarpeita itsellään on. Ja joskus hyvinvointiin voi vaikuttaa tekijät, jotka eivät vaikuta järjellä mietittynä olevan niin tarpeellisia. Mutta kun sisin sanoo, että tästä asiasta saa hyvinvointia, kannattaa kuunnella. Esimerkiksi itse olen huomannut, että minua tarvitsen maiseman, jota katsella. Maisemaa katsellessani voin hetkeksi vajota suorastaan meditatiiviseen tilaan, jossa keho ja mieli hetken aikaa on irrallaan arjen kuormituksesta. En olisi ikinä pelkästään järjellä kyennyt ohjaamaan itseäni tällaiseen. Hyvinvointiteoksissa ja -artikkeleissa ei usein nouse maiseman tuijottelu luetteloon ihmisten tarpeista. Mindfullness tai jotain, mutta ei näin pieni, yksittäinen asia.
Minun ollut opeteltava myös olemaan miettimättä perusteluja tarpeilleni. Vaistomaisesti koen, että minun pitää osata puolustautua erinomaisin perustein, kun huolehdin hyvinvoinnistani. Miksi minun pitäisi selittää kenellekään, miksi katselen kiireettömänä hetkenä maisemaa? Miksi kenenkään muun mielipide merkitsisi tässä asiassa mitään? He ovat eri ihmisiä erilaisine tarpeineen.
Tämä on oikeastaan projekti, jossa asetan itseäni ihmiseksi ihmisten joukkoon. Yritän irtautua taakasta, joka ei minun kannettavakseni kuulu, ja seistä omillani jaloillani. Tasapainossa ja selkä suorassa. Se ei tee minua huonolla tavalla itsekkääksi. Saan nähdä itseni yhtä inhimillisessä valossa kuin muutkin ihmiset. Minun on siis asetettava itselleni yhtä terveet rajat kuin muillakin mielestäni pitäisi olla.
Tämän asian pyörittely on vielä kesken, mutta edistyn. Olen saanut hyvää harjoitusta itsestäni huolehtimisesta nyt, kun olen ollut flunssassa. Täytyy sanoa, että toipuminen on helpompaa, kun antaa oikeasti itsensä levätä.
maanantai 31. heinäkuuta 2023
Kyttyrän kasvattanut
torstai 27. heinäkuuta 2023
Tarpeeksi lääkitty
maanantai 24. heinäkuuta 2023
Hidasta hiljaisuutta
Luulin olevani fiksu, kun suunnittelin Heinäveden vierailuni kesälomani aluksi. Ajattelin, että tankkaan hiljaisuutta heti alkuun ja siten maksimoin laatuajan lasteni kanssa. Olisin levänneenä rennompi ja paremmin läsnä lasteni kanssa. Ajatus kuulostaa fiksulta, eikö?
Rehellisesti sanoen en osannut arvioida, miten paljon oikeastaan tarvitsin saada levätä rauhassa. Jo autossa matkalla kotiin vuodatin ensimmäiset kyyneleeni, kun kuuntelin lasteni riitelyä takapenkillä. Sinä hetkenä tuntui, että koko matka oli ollut yhtä tyhjän kanssa, koska kaikki vanha tuttu kuormitus kaatui päälleni, enkä tuntenut jaksavani. Olin pettynyt palautumiseni tasooni ja vihainen, koska tankaamani rauha ei säilynyt sisälläni tuntiakaan.
Onneksi aika nopeasti pääsin tuttuihin rutiineihin ja löysin itseni hengittämässä lasten nukahtamisen jälkeen. Usein menen suoraan sänkyyn, kun lapset on saatu nukkumaan, jotta saan nukuttua mahdollisimman paljon, mutta tällä kertaa hengitin kotimme hiljaisuutta hetken aikaa. Katselin olohuoneesta avautuvaa maisemaa ja vain olin.
Eihän se ole sama asia kuin luostarin rauha, mutta rauhaa se oli. Tuntui hyvältä löytää sitä kotoakin.
Ja voin sanoa, että hetken rauhoittuminen ennen unille käymistä vaikuttaa unen laatuun. Pari yötä olen nyt nukkunut vähän paremmin. Herään luonnollisesti kuuden aikaan ja se tuo mukanaan lisää aikaa olla yksin hiljaisuudessa. Olen perheemme ainoa aamuihminen. Kaikki muut nukkuvat pidempään, joten saan tunnin tai kaksi omassa rauhassa. Tähän asti olen aamutuntini käyttänyt lähinnä vain olemiseen, mutta olen alkanut pohtia miten hyödyntää tuo pieni yksityinen hetkeni parhaiten.
Voisin sen hetken käyttää liikunnan aloittamiseen. Ehkä vihdoin hetki pilatekselle tai aamulenkille. Tai sitten voisin aloittaa jonkin käsityöprojektin (jonka voi pitää piilossa liian innokkailta auttajilta). En tiedä, mutta jotain pientä ikiomaa itselleni, joka veisi minua eteenpäin.
Minulta kului pari päivää huomata stressitasojeni nousseen. Tunsin paineita keksiä paras ja tehokkain ratkaisu. Tuo pieni aamuhetki alkoi stressata minua, koska en kyennyt nauttimaan siitä. Tunsin syyllisyyttä, koska "tuhlasin" sitä vain olemiseen. Syyllistin itseäni, että minun pitäisi pystyä parempaan.
Onneksi lopulta havahduin ja huomasin olevani matkalla vanhaan ajatusmalliin. Siihen, joka vaatii kaikkensa antamista joka hetki. Siihen, joka vain kuluttaa minut loppuun ennenkuin saavutan mitään pysyvää hyvää. Joten hengittelen taas ja annan kierrosten laskea.
En toistaiseksi päätä, mitä aamuhetkenäni teen. Teen sen, mitä minua aamulla huvittaa tehdä. Jos haluan pötkötellä, pötköttelen. Jos haluan venytellä, venyttelen.
Toisin sanoen en ole vieläkään oppinut pois tehokkuuden maksimoinnista. En ole sisäistänyt mitä eroa on kaikkensa antamisella ja parhaansa tekemisellä. No, askel kerrallaan.
torstai 20. heinäkuuta 2023
Hiljaisuuden jälkeen
perjantai 14. heinäkuuta 2023
Dinosaurukset Tampereella
maanantai 10. heinäkuuta 2023
TRE - tärinän voima
lauantai 8. heinäkuuta 2023
Muutoksen mielessäpitäminen
torstai 6. heinäkuuta 2023
Palautumisen alkeissa
maanantai 3. heinäkuuta 2023
Oma polku hyvinvointiviidakossa
Nykyään on helppoa saada apua elämäntapamuutokseen. Kannustusta, neuvoja ja ohjausta liikunnan aloittamiseen suorastaan hyppii silmille etsimättäkin. Eikä siinä sinänsä mitään vikaa ole. Minä kannatan sitä, että tarvittava apu on saatavilla helposti mahdollisimman monelle.
Minua on vain alkanut häiritä viestinnän sävy. Se on niin käskevä ja niin rajaava. "Polta rasvaa nyt" -viestihän se. Olen huomannut tämän ennenkin, mutta nyt, kun yritän löytää itselleni sopivaa tietoa ja apua, tämän tapainen viestintä häiritsee. Minun pitää muistuttaa itseäni millaista muutosta olen tekemässä. Muistuttaa, ettei tällä kertaa ollut tarkoitus ottaa 30 päivän tehokuuria, jonka pusken läpi. Olen kokeillut riittävän monta kertaa tietääkseni, että sen jälkeen olisin haluton tekemään mitään, joten vain valuisin lähtöpisteeseen.
On työlästä etsiä tarvitsemaansa yksilöllistä ohjausta, jos vaihtoehtona ei ole henkilökohtainen valmentaja. Tietoa on, onneksi, mutta se on sekoittunut kaiken muun informaation joukkoon. Internet on täynnä keskusteluja, faktaa, humpuukia, viihdettä, haasteita, trollausta... ja kaikesta tuosta sisällöstä on hyvin työlästä siivilöidä se, mikä on relevanttia itselle.
Minun on opeteltava sulkemaan silmäni informaatiolta, joka häiritsee pyrkimyksiäni. Rasvanpoltto on sivutuote, pääpyrkimys on kokonaisvaltainen hyvinvointi.
Tämä tie on vaikea kulkea yksin. Mutta ei mahdoton.
Eikä minun tarvitse pitää kiirettä. Minun ei kannata pitää kiirettä. Voin ottaa askeleen sivuun, jos siten vältän ylenpalttisen, tarpeettoman kuormituksen. Tosiasia on, että ylikuormitun helposti, eikä asian kieltäminen ole ratkaisu. Inhottava heikkous, mutta tosiasioiden hyväksyminen auttaa minua tunnistamaan toimivat keinot hyvinvointini parantamiseen.
Toivottavasti opin joskus myös ilmaisemaan tarpeitani toisille. Pitäisin siitä, että kokisin tulleeni kuulluksi ennenkuin antavat neuvoja ja ehdotuksia. Olen liian monta kertaa ollut tilanteessa, jossa toinen on olettanut ymmärtäneensä ongelman ja tyrkyttää ratkaisuaan siihen. Haluan ratkaisun omaan ongelmaani, en jonkun toisen ongelmaan. Mutta olen liian kiltti sanomaan mitään ja vain lakkaan keskustelemasta aiheesta. Ajan ja energian tuhlausta, eikä minulla ole kumpaakaan tuhlattavaksi.
Toivon, että katson joskus tähän hetkeen ja iloitsen siitä, miten pitkälle olen päässyt alkuhankaluuksien jälkeen. Ja monien välihankaluuksien. Että jaksoin kulkea omaa polkuani, vaikka näin monia kylttejä ehdottelemassa muita teitä.
Juuri nyt kuitenkin pitää keskittyä ottamaan askel kerrallaan. Ja hengittämään.