maanantai 31. heinäkuuta 2023
Kyttyrän kasvattanut
torstai 27. heinäkuuta 2023
Tarpeeksi lääkitty
maanantai 24. heinäkuuta 2023
Hidasta hiljaisuutta
Luulin olevani fiksu, kun suunnittelin Heinäveden vierailuni kesälomani aluksi. Ajattelin, että tankkaan hiljaisuutta heti alkuun ja siten maksimoin laatuajan lasteni kanssa. Olisin levänneenä rennompi ja paremmin läsnä lasteni kanssa. Ajatus kuulostaa fiksulta, eikö?
Rehellisesti sanoen en osannut arvioida, miten paljon oikeastaan tarvitsin saada levätä rauhassa. Jo autossa matkalla kotiin vuodatin ensimmäiset kyyneleeni, kun kuuntelin lasteni riitelyä takapenkillä. Sinä hetkenä tuntui, että koko matka oli ollut yhtä tyhjän kanssa, koska kaikki vanha tuttu kuormitus kaatui päälleni, enkä tuntenut jaksavani. Olin pettynyt palautumiseni tasooni ja vihainen, koska tankaamani rauha ei säilynyt sisälläni tuntiakaan.
Onneksi aika nopeasti pääsin tuttuihin rutiineihin ja löysin itseni hengittämässä lasten nukahtamisen jälkeen. Usein menen suoraan sänkyyn, kun lapset on saatu nukkumaan, jotta saan nukuttua mahdollisimman paljon, mutta tällä kertaa hengitin kotimme hiljaisuutta hetken aikaa. Katselin olohuoneesta avautuvaa maisemaa ja vain olin.
Eihän se ole sama asia kuin luostarin rauha, mutta rauhaa se oli. Tuntui hyvältä löytää sitä kotoakin.
Ja voin sanoa, että hetken rauhoittuminen ennen unille käymistä vaikuttaa unen laatuun. Pari yötä olen nyt nukkunut vähän paremmin. Herään luonnollisesti kuuden aikaan ja se tuo mukanaan lisää aikaa olla yksin hiljaisuudessa. Olen perheemme ainoa aamuihminen. Kaikki muut nukkuvat pidempään, joten saan tunnin tai kaksi omassa rauhassa. Tähän asti olen aamutuntini käyttänyt lähinnä vain olemiseen, mutta olen alkanut pohtia miten hyödyntää tuo pieni yksityinen hetkeni parhaiten.
Voisin sen hetken käyttää liikunnan aloittamiseen. Ehkä vihdoin hetki pilatekselle tai aamulenkille. Tai sitten voisin aloittaa jonkin käsityöprojektin (jonka voi pitää piilossa liian innokkailta auttajilta). En tiedä, mutta jotain pientä ikiomaa itselleni, joka veisi minua eteenpäin.
Minulta kului pari päivää huomata stressitasojeni nousseen. Tunsin paineita keksiä paras ja tehokkain ratkaisu. Tuo pieni aamuhetki alkoi stressata minua, koska en kyennyt nauttimaan siitä. Tunsin syyllisyyttä, koska "tuhlasin" sitä vain olemiseen. Syyllistin itseäni, että minun pitäisi pystyä parempaan.
Onneksi lopulta havahduin ja huomasin olevani matkalla vanhaan ajatusmalliin. Siihen, joka vaatii kaikkensa antamista joka hetki. Siihen, joka vain kuluttaa minut loppuun ennenkuin saavutan mitään pysyvää hyvää. Joten hengittelen taas ja annan kierrosten laskea.
En toistaiseksi päätä, mitä aamuhetkenäni teen. Teen sen, mitä minua aamulla huvittaa tehdä. Jos haluan pötkötellä, pötköttelen. Jos haluan venytellä, venyttelen.
Toisin sanoen en ole vieläkään oppinut pois tehokkuuden maksimoinnista. En ole sisäistänyt mitä eroa on kaikkensa antamisella ja parhaansa tekemisellä. No, askel kerrallaan.
torstai 20. heinäkuuta 2023
Hiljaisuuden jälkeen
perjantai 14. heinäkuuta 2023
Dinosaurukset Tampereella
maanantai 10. heinäkuuta 2023
TRE - tärinän voima
lauantai 8. heinäkuuta 2023
Muutoksen mielessäpitäminen
torstai 6. heinäkuuta 2023
Palautumisen alkeissa
maanantai 3. heinäkuuta 2023
Oma polku hyvinvointiviidakossa
Nykyään on helppoa saada apua elämäntapamuutokseen. Kannustusta, neuvoja ja ohjausta liikunnan aloittamiseen suorastaan hyppii silmille etsimättäkin. Eikä siinä sinänsä mitään vikaa ole. Minä kannatan sitä, että tarvittava apu on saatavilla helposti mahdollisimman monelle.
Minua on vain alkanut häiritä viestinnän sävy. Se on niin käskevä ja niin rajaava. "Polta rasvaa nyt" -viestihän se. Olen huomannut tämän ennenkin, mutta nyt, kun yritän löytää itselleni sopivaa tietoa ja apua, tämän tapainen viestintä häiritsee. Minun pitää muistuttaa itseäni millaista muutosta olen tekemässä. Muistuttaa, ettei tällä kertaa ollut tarkoitus ottaa 30 päivän tehokuuria, jonka pusken läpi. Olen kokeillut riittävän monta kertaa tietääkseni, että sen jälkeen olisin haluton tekemään mitään, joten vain valuisin lähtöpisteeseen.
On työlästä etsiä tarvitsemaansa yksilöllistä ohjausta, jos vaihtoehtona ei ole henkilökohtainen valmentaja. Tietoa on, onneksi, mutta se on sekoittunut kaiken muun informaation joukkoon. Internet on täynnä keskusteluja, faktaa, humpuukia, viihdettä, haasteita, trollausta... ja kaikesta tuosta sisällöstä on hyvin työlästä siivilöidä se, mikä on relevanttia itselle.
Minun on opeteltava sulkemaan silmäni informaatiolta, joka häiritsee pyrkimyksiäni. Rasvanpoltto on sivutuote, pääpyrkimys on kokonaisvaltainen hyvinvointi.
Tämä tie on vaikea kulkea yksin. Mutta ei mahdoton.
Eikä minun tarvitse pitää kiirettä. Minun ei kannata pitää kiirettä. Voin ottaa askeleen sivuun, jos siten vältän ylenpalttisen, tarpeettoman kuormituksen. Tosiasia on, että ylikuormitun helposti, eikä asian kieltäminen ole ratkaisu. Inhottava heikkous, mutta tosiasioiden hyväksyminen auttaa minua tunnistamaan toimivat keinot hyvinvointini parantamiseen.
Toivottavasti opin joskus myös ilmaisemaan tarpeitani toisille. Pitäisin siitä, että kokisin tulleeni kuulluksi ennenkuin antavat neuvoja ja ehdotuksia. Olen liian monta kertaa ollut tilanteessa, jossa toinen on olettanut ymmärtäneensä ongelman ja tyrkyttää ratkaisuaan siihen. Haluan ratkaisun omaan ongelmaani, en jonkun toisen ongelmaan. Mutta olen liian kiltti sanomaan mitään ja vain lakkaan keskustelemasta aiheesta. Ajan ja energian tuhlausta, eikä minulla ole kumpaakaan tuhlattavaksi.
Toivon, että katson joskus tähän hetkeen ja iloitsen siitä, miten pitkälle olen päässyt alkuhankaluuksien jälkeen. Ja monien välihankaluuksien. Että jaksoin kulkea omaa polkuani, vaikka näin monia kylttejä ehdottelemassa muita teitä.
Juuri nyt kuitenkin pitää keskittyä ottamaan askel kerrallaan. Ja hengittämään.
perjantai 30. kesäkuuta 2023
Eteenpäin yhdessä itsensä kanssa
Yksi vaikeimmista haasteista henkilökohtaisessa kasvussa on vanhoista toiminta- ja ajatusmalleista poisoppiminen. Olen elämäni tiellä paikassa, jossa haluan kääntyä uuteen suuntaan, mutta polanteiden ylittäminen on hyvin vaikeaa. On kuin olisin juna kiskoilla; pahasti urautunut.
Tavallisesti, kun minulla on asia hoidettavana, minä yksinkertaisesti vain hoidan sen. Tehokkaasti vain pois alta. Ei ole merkitystä, olenko väsynyt tai muuten haluton, minä pusken ja pusken väkisin sen, mitä täytyy tehdä. Levätä saa vain, jos ei ole mitään tehtävää - ja silloinkin täytyy olla kuin palomies päivystysvuorossa. En ole koskaan oppinut oikeasti lepäämään ja laskemaan hetkeksi irti.
Olen nyt yrittänyt keskustella itseni kanssa rehellisesti ja oppia ymmärtämään, mikä minua rajoittaa. Tahdon irrottaa otteeni, jotta voin tarttua parempiin asioihin, mutta osa minusta uskoo pitävänsä kiinni köysistä, jotka estävät minua putoamasta. Miksi minä laskisin irti asioista, jotka pitävät minut turvassa?
Tässä on ristiriita, koska ne asiat eivät pidä minua turvassa (enää), vaan jumissa. Tämä asia minun on selvitettävä sille alitajuntaisellekin tasolle. Maltillisesti ja ystävällisesti kuin pelokkaalle lapselle, joka kiipesi liian korkealle kiipeilytelineeseen, eikä uskalla nyt laskea irti tullakseen alas. Me emme halua sisimpämme luovuttavan. Haluamme opettaa miten kiipeillä turvallisesti, emme pelkästään saada lasta alas keinolla millä hyvänsä.
Niinpä yritän kuunnella itseäni. Mikä minua pelottaa? Millaisilta seurauksilta yritän pitää itseäni turvassa?
Minulla on pelkoja, jotka liittyvät menneisyyteni traumoihin. On sinänsä mielenkiintoista huomata kuinka ne nousevat esiin myös esteinä itseni parantamiselle. Minä pelkään, että onnistuessani herätän kateutta - koska osa minusta tuntee vastuuta toisten tunteista. Minä en saisi herättää kateutta. Ikäänkuin saisin onnistua vasta, kun muut ovat onnistuneet ensin. Muuten muut vihaavat minua ja hylkäävät minut.
Minä myös pelkään olla silmänruokaa. Fyysisen hyvinvointini paraneminen tarkoittaisi myös sitä, että näyttäisin paremmalta. Enkä halua tietynlaista huomiota. Yritän muistuttaa itseäni, ettei minulla ole mitään velvollisuutta olla visuaalinen elämys toisille. Minä saan pukeutua mukavasti ja vaatimattomasti. Minun ei tarvitse esitellä tuloksia (itseäni), jos en halua. Saan nauttia fyysisestä hyvinvoinnista rauhassa itsekseni.
Kävin eilen mielessäni läpi konkreettisia syitä, miksi minun on panostettava elämäntapoihin. Minulla on fyysisiä vaivoja, joihin auttaa painonpudotus ja liikunta. Selitin itselleni kuin lapselle, mitä ongelmia on ja miksi ne pitää hoitaa juuri tällä tavalla. Minusta tuntuu, että tästä on apua. Tosin yksi keskustelu ei riitä, vaan tätä pitää toistaa moneen kertaan.
Juuri nyt minusta vaikuttaa siltä, että tämä itsensä kanssa keskustelu ja neuvottelu on oikea tie eteenpäin. Keskustelen pelokkaan, laiminlyödyn lapsen kanssa. Selitän hänelle miksi asioita tehdään ja hän kertoo minulle peloistaan. Sitten vain hitaasti, tunteet huomioiden yhdessä eteenpäin. Hitaasti, koska yritän ylittää polanteita pysyvästi.
Kieltämättä tämä tuntuu aika höpsöltä, mutta olen yrittänyt puskea harmaan kiven läpi niin monta kertaa, että olisi hullua yrittää enää keinoa, joka ei ole pysyviä tuloksia tuonut kertaakaan. Joten olkoot vaikka tämä kuinka hörhö lähestymistapa hyvänsä, minä yritän parhaani. Minä opettelen olemaan puskematta itseäni ja annan itselleni armoa ja hyväksyntää, jollaista en ole ennen itselleni suonut.
Luulenpa, että ensimmäinen asia, jonka opetan itselleni, on palautuminen. Säännöllisesti ja tarpeen mukaan. Opetan itselleni, että kuuntelen huomatakseni milloin tarvitsen palautumista - ja sitten otan aikaa siihen. Toivon tästä seuraavan, että mieleni sallii myös sitten enemmän fyysistä harjoitusta, koska ei tarvitse pelätä, että harjoituksen jälkeen täytyy uupuneena päivystää seuraavaa tehtävää ja puskea taas selviytyäkseen. Mieli on vastustanut harjoittelua, koska se on ollut muutenkin pahasti kuormittunut. Jaksamisensa rajoilla ei pitäisi treenata. Miksi tämä ei ole itsestään selvää?
maanantai 26. kesäkuuta 2023
Itsensä sabotointi - ratkaistavissa oleva ongelma
Minua turhauttaa miten jokin alitajunnan osa vain kaappaa vallan ja sabotoi pyrkimykseni vahvistaa itseäni. Esimerkiksi projektini pyrkiä parempaan fyysiseen kuntoon. Pääsen hyvään alkuun ja sitten yhtäkkiä - ei mitään. Ihan kuin olisin unohtanut koko projektin täysin. Tai minulla on valtavan hyviltä tuntuvia perusteita päästää itseni helpolla. Joka tapauksessa mikään ei muutu.
Päätin, etten luovuta.
On kuitenkin selvää, että pelkkä tahdonvoimalla taistelu ei riitä tämän ongelman voittamiseen, koska sabotoijani pystyy lamaannuttamaan tahdonvoimani. Joten tarvitsen taisteluun erilaisen strategian ja uusia aseita.
Koska terapeuttini ei ole saatavilla, päätin hakea tietoa netin maailmasta. Sekin oli työn takana, koska pelkkä tiedonhaku väsytti. Mutta löysin hyvän videon Youtubesta: Self Sabotage: Why you do it & How to Overcome it. Struthless -niminen tubettaja on tiivistänyt ongelman ja sen ratkaisun reiluun 10 minuuttiin. Sen mittaisen videon jaksoi katsoa helposti. Varsinkin, koska se oli muutenkin hyvin tehty.
Olen katsonut videon nyt jo kahdesti. Siinä nousee esiin samoja teemoja, joita olen jo käsitellyt terapiassa. Esimerkiksi sisäiset uskomukset. Näistä eniten olen työskennellyt omanarvontunteen kanssa. Sisimmässäni olen uskonut, etten ole tärkeä. Kaikki muut ovat, minä en.
Mutta sabotoijani taustalla on myös muita uskomuksia: mm. "En saa olla parempi kuin muut", "Minut vedetään julmasti maanpinnalle, jos yritänkin nousta", "Olen vastuussa toisten ihmisten reaktioista". Onko siis ihme, ettei jokin osa minusta anna kehittyä? Se yrittää pitää minut turvassa, siinä osassa johon sen uskomuksen mukaan kuulun.
Pystyn tiedostamaan, että nämä uskomukset ovat vääriä. Silti sisimmässäni oma minusta uskoo niihin syvästi.
Ongelma ei tule ratkeamaan yhdessä yössä. Se vaatii, että maailma ja oma osa siinä pitää kohdata uusista lähtökohdista. Ja hylätä vanhat. Sen sijaan, että antaa sisimpänsä sanoa "En saa olla parempi kuin muut" opettelen sanomaan ja hyväksymään, että "Saan tehdä parhaani, kuten kaikki muutkin saavat". Jos joku ei tee parastaan, minun ei tarvitse varoa hänen tunteitaan (kateutta, häpeää yms.), jotka voivat nousta hänen seuratessaan minun pyrkimyksiäni. Aikuiset ovat vastuussa omien tunteittensa käsittelystä. Enimmillään minun velvollisuuteni on olla huomaavainen ja olla hieromatta mahdollisia onnistumisiani toisten naamaan. Saan tavoitella onnistumista ja iloita niistä.
Olen siinä vaiheessa, että yritän opetella tunnistamaan mitkä kaikki asiat saavat sabotoijan heräämään. Pystyn sitten varautumaan niihin hetkiin ja ohjaamaan itseni niiden lävitse. Eli tämäkin työskentely henkilökohtaisen kasvun parissa tapahtuu epämukavuusalueella. Siellä jaksaa olla vain vähän aikaa kerrallaan, joten malttia ja lempeyttä. Itsensä kiduttaminen vain hankaloittaa projektia.
tiistai 20. kesäkuuta 2023
Terapian arvo
Terapian jälkeinen elämä on ollut mielenkiintoista. Olen pärjännyt mielestäni hyvin, ainakin yleensä. Kohentunut vointini on vaikuttanut siihen, että jaksan hoitaa tilanteet suht hyvin silloinkin, kun ahdistus alkaa nostaa päätään. Siihen auttaa merkittävästi se, etten yritä työntää sitä väkisin taka-alalle ja olla kuin ahdistusta ei olisikaan. Sen sijaan otan askeleen taaksepäin (ainakin henkisesti, jos en pääse poistumaan tilanteesta) ja annan ahdistuksen vain tulla. Ja sitten mennä. Näin en purista itseäni uuvuksiin ja välttele kaikkia tilanteita, joissa ahdistus saattaisi iskeä. Lempeämpi tapa hoitaa tilanne auttaa minua palautumaan nopeammin.
Tämä on toki helpommin sanottu kuin tehty ja pystyn siihen kerta kerralta paremmin. Minun ei varmaan tarvitse erikseen sanoa, että terapeuttini auttoi minut alkuun, mutta minun oli itse tehtävä kaikki se työ oppiakseni pärjäämään. Hyvinvointi tuntuu hyvältä. Nykyään ahdistuksen noustessa tiedän selviäväni siitä helpommalla kuin ennen, eikä toisten ihmisten ajatukset suuremmin enää vaivaa minua. Tämäkin helpottaa
Kaikki tämä teki minut optimistiseksi, kunnes elämä toi eteen tilanteen, jollaista en ole oppinut hoitamaan. Sitä sivuttiin terapiassakin pari kertaa, mutta se jäi toisten asioiden varjoon. Nyt minä harkitsen vakavasti, että sopisin parista tapaamisesta terapeuttini kanssa, jotta tämä solmu saataisiin auki. Tällä kertaa Kela ei enää ole tukemassa, joten nämä tapaamiset pitäisi kustantaa kokonaan itse. Joten kysymys kuuluukin, että olisiko pari tapaamista sen rahan arvoisia?
Ainakin tähän mennessä käyttämäni aika ja raha ovat ehdottomasti olleet sen arvoisia. Se, että saan elää ilman monia rajoittavia mielen solmuja, vapauttaa minut... no, elämään. Ennen vain yritin selviytyä. Ja nyt, kun huomaan, että päässäni on vielä ainakin yksi rajoittava lieka, haluan irtautua siitäkin. Vapaus on niin kutsuvaa. Olen kuin lehmä odottamassa laitumelle pääsyä pitkän talven jälkeen ja ovet alkavat avautua... En tahdo minkään pidättelevän minua enää.
Todennäköisesti sovin tapaamiset kesän jälkeen, kunhan terapeutti on palannut lomaltaan. En tahdo jäädä miettimään, miten olisin pärjännyt, jos... Vaatiihan se melkoista säästökuuria, mutta tällä hetkellä minun on mahdollista säästää. Joten miksipä ei? Rahaa on mahdollista ansaita lisää, mutta aikaa ei ole. Ja loppuelämä mahdollisimman tasapainoisen mielen kanssa kuulostaa ehdottomasti tavoittelemisen arvoiselta.
perjantai 16. kesäkuuta 2023
Lähes laahavat askeleet
Minä niin mielelläni edistyisin tavoitteissani nopeasti. Olisi mahtavaa vain päättää, että nyt minä tästä lähtien huolehdin terveydestäni. Ja sitten vain ilman ongelmia lähtisin pienelle aamulenkille tai valitsisin ruoakseni hyvää perusruokaa leivän puputtamisen sijaan. Uusi, terveempi elämä vain alkaisi, koska päätin niin.
Toisin sanoen, tahtoisin muutoksen olevan helppoa. Ja minua turhauttaa, ettei se ole.
Viime päivinä olen ollut väsynyt ilman selkeää syytä ja olen päästänyt itseni helpolla. Olen hoitanut velvollisuuteni, mutta rimaa hipoen. Juuri sen verran hyvin, etten tunne syyllisyyttä lepäämisestä.
Edelleen kamppailen itseni kanssa siitä, kuinka kovasti minun tarvitsee painaa ja puskea itseäni. Tahtoisin tehdä enemmän ja olla tehokkaampi kuin jaksan olla. En tahdo tuntea olevani hyödytön, koska minun mielessäni hyödytön ja merkityksetön ovat synonyymeja. Jos en ole hyödyksi, en merkitse mitään. On vaikea taistella ajatusta vastaan ja muistaa oma ihmisarvonsa. Ihmisarvo ei katoa, kun väsyy.
Päätin, etten pakota muutosta aktiiviseen ja terveelliseen elämään. Iso osa minusta haluaa kulkea rauhallisesti ja levätä. Samaan aikaan haen välineitä muutoksen helpottamiseksi: tietoa erilaisista liikkumisjutuista (esimerkiksi mistä voi vuokrata kanootin tai sup-laudan) ja olen lukenut motivaation kasvattamisesta ja ylläpitämisestä. Tämän lisäksi tartun jokaiseen terveelliseen valintaan, mihin sinä hetkenä pystyn. Ne ovat pieniä valintoja, mutta hyviä valintoja.
Haluan uskoa, ettei pidä liikaa panostaa vauhtiin. Haluan tehdä tämän lempeästi, jotta se kestäisi. Siksi en pakota itseäni liikkeelle, vaan pidän mieleni ja kiinnostukseni haluamassani suunnassa silloinkin, kun laahustan väsyneenä. En ole epäonnistunut, vaikka en kykene tekemään tätä muutosta nopeasti.
Ainakin voin sanoa, että olen oppinut paremmin kuuntelemaan itseäni ja kehoani. Ja pitkällä tähtäimellä se auttaa minua matkallani. Vahvistun, kun osaan levätä tarpeitteni mukaisesti. Mutta silti... olisi mahtavaa, että isoin muutos olisi jo takana. Että olisin jo saanut muutoksen liikkeelle niin, ettei minun tarvitsisi huolehtia siitä, että vauhti pysähtyisi. Tässä alkuvaiheessa menee paljon energiaa tuohon liikkeellä olon ylläpitämiseen.
No, juuri nyt on mentävä hitaasti. Onneksi ei ole mitään syytä, että minun pitäisi olla "valmis" tiettyyn aikaan mennessä. Onneksi on mahdollista levätä luovuttamatta.