Yksi keinoista, joilla olen pitänyt elämääni siedettävänä, on ollut uppoutua mielikuvitukseeni ja omaan maailmaani. Se on tarjonnut pakopaikan, jossa kaikki on ollut minun hallinnassani. Olen siellä tuntenut olevani turvassa. Toisin olen tuntenut, kun olen ollut läsnä todellisessa maailmassa. Siellä (tai siis täällä) oleminen on tarkoittanut sitä, että on jotain mihin pitää reagoida. Yleensä jotain epämiellyttävää.
Silloin joskus tämä eskapismi suojeli mielenterveyttäni. Mutta milloin se muuttui? Milloin tämä selviytymiskeino kääntyi itseään vastaan? En tiedä. En osaa sanoa.
Mutta olen vasta viime aikoina ymmärtänyt sen, että minun täytyy opetella elämään tässä hetkessä, tässä todellisessa maailmassa. Mieleni ei enää pelkästään tarjoa mielikuvitusmaailmaa, jossa seikkailla turvallisesti. Se luo myös uhkakuvia, joissa käy huonosti. Nuo maailmat ruokkivat ahdistusta ja pelkotiloja, eivätkä ole edes todellisia!
Loppujen lopuksi vain tämä hetki on todellinen. Juuri tässä hetkessä minulle ei tapahdu mitään ahdistavaa ja pelottavaa - olen turvassa näppäimistöni äärellä. Mutta mieleni saa aikaan sen tunteen, että voisi tapahtua. Se saa aikaan sen, että todellisuuteen keskittymisen (Ah, kevät!) sijaan minun mieleni on joko muistoissa tai kuvitelmissa. Ymmärrän, että se on joskus ollut tarpeellista, että pysyisin turvassa, mutta nyt se pilaa elämääni.
Väistämättä elämässäni tulee olemaan hetkiä, joissa tapahtuu ikäviä asioita. Ne pitää elää silloin. Niihin pitää reagoida silloin. Ei nyt, kun en voi edes tietää mitä oikeasti tapahtuu ja milloin. Nämä hetket, jolloin olen oikeasti turvassa, tahdon ottaa vastaan nauttiakseni niistä. En tahdo kulkea kauniiden hetkien ohitse, koska varuillaanolo teki minut sokeaksi. Mistä kaikesta olenkaan jäänyt paitsi?
Asiat eivät ole joko tai. Voin varautua, kun siihen on sopiva hetki. Ja voin elää hetkessä, kun siihen on tilaisuus. Tasapaino tässäkin asiassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti