Ärsyttävän iso ongelmistani johtuu merkityksistä, jotka kypsymätön mieleni antoi tietyille tapahtumille. Uskomuksia, joille löysi vahvistusta kerta toisensa jälkeen. Ikään kuin tietyt asiat tapahtuivat, koska minä olin arvoton, merkityksetön ja huonompi. Sellainen, joka ansaitsi tulla kiusatuksi, hylätyksi ja unohdetuksi.
En koskaan ajatellut tätä. Se oli sanaton totuus, joka ohjasi valintojani. Sulki silmäni mahdollisuuksilta, koska niiden tavoittelu olisi ollut turhaa ajan ja energian tuhlausta. Miksi pyrkiä johonkin, mitä ei ansaitse ja mistä työnnetään ulos?
Onko siis ihme, että olen ollut suurimman osan elämästäni hyvin yksin? Se on ollut suojautumista monelta vaaralta, mutta myös rangaistus kelvottomuudestani. Eikä introverttiyteni todellakaan tee helpommaksi sitä, että olin hyvin, hyvin yksinäinen. Kaipasin yhteyttä toisiin, vaikka en sitä itselleni silloin kyennytkään myöntämään.
Ja kun lopulta en kestänyt enää eristystäni, takerruin holtittomasti keheen tahansa, joka hetken kuunteli. Viaton ihmisparka joutui olemaan siinä, kun minä vuodatin ja vuodatin. Näe minut! Kerro minulle, että minäkin voisin olla joku! Kuule minua!
Kun vihdoin sain itseni hallintaan, häpesin. Palasin katselemaan seiniäni - yksin. Kerta kerran jälkeen uskoin vahvemmin ja vahvemmin, etten ollut joku, joka kelpaisi kenellekään. Että minun kuului olla yksin, eikä vaivata muita. Kuinka minusta on vain vaivaa.
Ja sitten elin taas pari-kolme viikkoa puhumatta kenellekään... Melkoinen kierre, joka vain ruokkii itseinhoa.
Tuosta kierteestä on todella vaikea irrottautua omin avuin.
Sitä on mahdollista muuttaa. Työlästä ja epämukavaa - mutta mahdollista. Oma ensi askeleeni ulos tuosta eristyssellistä oli päätös lähteä suorittamaan iltaopintoja. Siellä on ihmisiä, mutta puitteet ovat sellaiset ettei pääse holtittomasti selittämään. Se pakottaa rajoihin, joissa ei tule käyttäytyneeksi tavalla, joka herättää itsessä häpeää. Ja säännöllisenä toimintana se pikkuhiljaa antaa sosiaalisen kontekstin, joka helpottaa. Saa olla osa jotain. Vaikka vain luokkaa.
En tiedä toivunko koskaan täysin haavoista, joita nuo yksinäiset vuodet jättivät minuun (muista ongelmista puhumattakaan). Minä edelleen vaistomaisesti vetäydyn, jos huomaan pienenkään merkin viittaavan siihen, että puhun liikaa tai kuormitan toista. Aion kuitenkin jatkaa aloittamaani projektia itseni kanssa. Tahdon olla eheämpi, mieleltäni kevyempi ja elää selviytymisen sijaan. Siksi ainakin yritän kohdata tekemäni virheet sosiaalisissa kuvioissa nopeammin, jotta en vain katoa.
Ja rehellisesti sanoen, minä en ole niin tärkeä, että muut jäisivät pitkäksi aikaa typeryyksiäni miettimään. En ole julkkis, kuninkaallinen tai hengellinen opettaja. Eikä ole suurtakaan merkitystä sillä, että joku pitäisi minua outona. Jokainen meistä on jonkun silmissä outo.
Tänään olen kypsempi kuin joskus. Olen aikuinen nainen, vaikka joskus eksyisinkin maailman tuuliin. Minä en enää eristäydy viikoiksi. Siihen minulla on liikaa lapsia. Enkä enää ole niin tuskaisen yksin, että viattomat joutuisivat puheputoukseni uhreiksi. Minä hallitsen itseäni paremmin, vaikka edelleen usein tunnen itseni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Tilanne on parempi.
Olen löytänyt paikan, johon rakentaa ja jossa kasvaa. Ehkä jonain päivänä tunnen olevani osa joukkoa, osa yhteisöä. Haluan olla optimistinen, mutta on ilahduttavaa todeta, että realistisestikin se on mahdollista. Aikaa siihen menee, mutta menköön. Sama aika kuluu joka tapauksessa. Yhtä hyvin voin katsoa, mitä näistä uusista ajatusten siemenistä kasvaa.
Joten... vaikka minun pitäisi sietää yksinäisyyteni jättämiä jälkiä lopun ikääni, ei minun tarvitse kärsiä niistä elämäni jokaisena hetkenä. Ja hassua kyllä yksinäisyyttä jaksaa paljon paremmin, kun tietää, että se on väliaikaista. Silloin ainakin tämä introvertti välillä jopa nauttii siitä, että saa olla yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti