Pikkutyttönä keimailin prinsessana. Nautin siitä kuka olin, tai oikestaan leikestäni. Peili näytti visuaalisen kuvan minusta mielikuvitusmaailmoissani. Nyt aikuisena vähän kaipaa tuota viattomuutta.
Teini-ikäisenä en todellakaan keimaillut. Tuijotin itseäni ankarasti ja yritin vetää vatsaa sisään (vaikka ongelma oli ryhti). En pitänyt peilikuvastani, enkä osannut tehdä asialle mitään. Joten vähensin merkittävästi peiliin katsomista.
Monet vuodet katselin peilistä käsieni liikettä kun pesin hampaitani tai harjasin hiuksiani. Katsoin peiliin vain sen verran kuin täytyi varmistaakseen, että lähtee ulos suht siistinä. En nähnyt itseäni, vain hahmon ja mahdollisesti huonosti istuvia vaatteita tai harottavia hiuksia. En halunnut katsoa. Oli mukavampaa olla katsomatta.
Kampaajalla käydessäni otin silmälasit pois ja jätin hiukseni ammattilaisen käsiin. Kun lopputulos piti katsastaa, seurasin siistiä leikkausta. En oikeastaan edes nähnyt miten hiukseni minua pukivat. Ainakaan ne eivät häirinneet. Joten riittävän hyvä.
En muista milloin se oli, kun peili pääsi yllättämään. Taisin olla kiertelemässä kauppakeskuksessa ja havahduin vastaantulijaan. Se oli vain sekunnin murto-osa, kun en tajunnut katsovani peiliä. Riittävä aika vahingossa katsoa itseään, kun piti katsoa tarkemmin tutun näköistä ihmistä. Mutta näin itseni pitkästä aikaa.
En edelleenkään pitänyt näkemästäni, mutta näin että olin muuttunut. Enkä mitenkään edukseni. Olin väsyneen ja velton näköinen. Siisti, mutta selvästi välinpitämätön ulkokuorensa suhteen. Vanha peilikuva muistini kätköissä näyttikin paremmalta kuin silloin aikanaan.
Halusin muuttua, mutta en edelleenkään tiennyt miten. Yritin kaikenlaista pientä, koska ei ole resursseja mihinkään isompaan. Aloin vaivihkaa seuraamaan itseäni näyteikkunoiden heijastuksista. Toivoin että näkisin muutoksen, jonka voisin käydä tarkistamassa peilistä. Halusin nähdä peilissä jotain parempaa.
Aikuistuminen tekee hyvää. Jossain vaiheessa tärkeitä asioita oli arjessa niin paljon, että itsensä miettiminen jäi taas taka-alalle. Sitä palaa peilin ääreen lähinnä varmistamaan, että on pukeutunut asianmukaisesti häihin tms. tärkeisiin tilanteisiin. Teki hyvää unohtaa miten vähän piti peilikuvastaan.
Nykyisin näen hyvin erilaisen ihmisen peilissä, enkä vältä hänen katsomistaan. Se, mitä näen, en nimittäin ole minä. Se on myös mieleni heijastuma siitä, millaisena näen itseni. Nimittäin se, miten miellyttävänä näen ulkonäköni, vaihtelee.
Huonoina päivinä pidän ulkonäköäni vastenmielisenä. Hyvinä päivinä voin aidosti hymyillä peilikuvalleni. En silloinkaan näe maailman kauneinta naista, mutta olen tyytyväinen. Ja koska ulkonäköni tuskin vaihtelee oikeasti niin paljon, voin hyvin olettaa kuvajaisen olevan mielialani ja ajatusteni värittämä.
Tämän havainnon myötä olen alkanut katsomaan itseäni peilistä lähes päivittäin. Se auttaa päättämään heti aamusta, kuinka paljon vaadin itseltäni sinä päivänä. Olen lempeämpi itseäni kohtaan niinä päivinä, kun en pidä ulkonäöstäni. Se auttaa palautumaan nopeammin, kun kuormitus ei kasaudu.
Minusta on tullut optimistisempi. Minusta tuntuu, että kasvan ja vahvistun. Ja se heijastuu peilikuvassani. Ainakin välillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti