Yksi vuoden kierto lisää

Minulla oli jokin aika sitten syntymäpäivä. Ei tullut mitenkään merkittävä luku täyteen. Olin nelikymppinen ja nelikymppisenä jatkan elämääni.

Olen jo pitkään pitänyt periaatteena, että syntymäpäivänäni teen jotain sopivan itsekästä ja lievästi turhaa. Esimerkiksi käyn budjettiin sopivassa hemmotteluhoidossa, ravintolassa tai ostan itselleni jotain hyödyllistä, mutta luksusmuodossa. Toisin sanoen annan itseni nauttia jostain, mistä arkena tinkisin.

Tänä vuonna ostin itselleni kesäksi online-jäsenyyden Laiven studiolle. Kollega mainitsi joskus, että jooga helpottaa työstressiä. Ja se on jotain, mitä haluan minimoida. Varsinkin vaikean uupumuksen jälkeen.

Tavoittelen myönteistä kierrettä elämääni. Haluan, että elämääni kuuluvat osat ruokkivat toisiaan siten, että se heijastuu hyvinvointiini. Olen kokenut kielteisen kierteen ja kävin syvällä. Palautuminen on vaatinut huolestuttavan paljon aikaa, enkä ole ihan kunnossa vieläkään. Ajatus uudelleen uupumisesta pelottaa.

Joten, kun syntymäpäivänäni lähestyessä mietin, miten haluan ilahduttaa itseäni, päätin panostaa johonkin, mistä hyödyn pitkällä tähtäimellä. Tänä vuonna lievästi turhalla asialla ilahduttaminen ei ole oikea tie. Toki ilahtuisin hieronnasta tai ravintolaillasta, mutta se olisi lyhyt ilo. Tarvitsen jotain viemään minua levollisempaan elämään.

Yllättävän paljon tätä on pitänyt perustella itselleen. Minä saan huolehtia itsestäni vähän paremmin kuin mitä ovat minimivaatimukset elämän ylläpitämiseen. Minulla on suorastaan velvollisuus näyttää esimerkkiä lapsilleni, miten aikuisena itsestään voi huolehtia.

Minä annoin siis itselleni hidastamisen lahjan. Sen, että annan itselleni luvan levätä, kun väsyn. Muistutan tästä itseäni, koska hyvinvointini heijastuu myönteisesti myös toisiin. Lapseni voivat paremmin, kun heidän vanhempansa voivat hyvin.

Vuoden päästä, edelleen nelikymppisenä, olen toivottavasti tämän läksyn oppineena kypsempi, vahvempi ja ennen kaikkea onnellisempi.

Niin pitkä pimeys

Olisi helppoa väittää, että nelikymppinen nainen tuntee itsensä jo aika hyvin. Ehkä sellaisiakin naisia on, mutta minä joudun nöyrtymään kerta kerran jälkeen itseni edessä.

Niinkuin tämä blogi. Nautin kirjoittamisesta, mutta missä sen tekstit ovat? Mihin katosivat sanat, kaikki ne lauseiksi kudotut ajatukset?

Uupumus söi ne.

Minä en tunne rajojani. Olen koetellut niitä elämäni aikana niin moneen kertaan - ja silti ne yhä yllättävät minut. Liian myöhään huomaan koetelleeni liikaa. Miksi minä en havahdu ajoissa? Miksi luulen, että kun jaksan "vielä vähän", saisin hetken päästä levätä? Aina tulee jotain, minkä läpi yritän puristaa itseni. Siirrän palautumista ja lepoa eteenpäin ja eteenpäin.

Lopulta keho hyytyy, eikä mistään tule mitään. Voisi luulla, että tuossa tilanteessa päästäisi itsensä lepäämään. Mutta enhän minä. Lepäämisen sijaan istun tai kyyhötän ja tunnen syyllisyyttä siitä, etten saa tehtyä mitään. Jokainen lihas on jännittynyt, enkä kykene edes hengittämään syvään kunnolla. Kognitiiviset toiminnot ovat enää vain vaikea vierassana, eikä muistikaan oikein toimi.

Onneksi työterveydessä näkivät tilanteen minua paremmin. Onneksi olin liian uuvuksissa välttääkseni heille, että pärjään.

Alan pikkuhiljaa olla taas oma itseni. En halua enää koskaan uupua noin. Ja siksi palautan arkeeni pieniä asioita, jotka tuovat minulle iloa. Kuten tämän blogin. Toivottavasti se nyt jatkuu säännöllisempänä.